Erävoitto: kokeet ohi!

Projektit alkoivat olla viikon alkupuolella jo kasassa, mutta vielä oli pari koetta ponnistettavana. Ja huhhahhei sentään sitä touhua! Maanantaina aamukoitos, jonka aiheena kulttuurien välinen kommunikaatio. Aihe oli aika helppo ja kurssin asiat olivat kokemuksen kautta jo jokseenkin itsestäänselvyyksiä. No worries!

Luulin homman olevan ihan stressitön pikku puristus, jonka ainoa kirpaisu olisi se, että koe oli aamuyhdeksältä. Pääni taisi olla eri mieltä, sillä uni karkasi pois ulottuvilta. Olen aina ollut stressivalvoja: jos jokin ahdistaa, ensinnä multa menee yöunet. Pahimmillaan olen valvonut viikon, pari putkeen nukkuen paria tuntia yö ja tuntenut hajoavani väsymykseen. Ja kas, sunnuntai-maanantai välisenä yönä tuijottelin kattoa. Tuijottelin seinää. Tuijottelin peitonreunaa. Uni ei tullut millään. Katsoin kelloa puoliltaöin. Uudestaan puoli yksi. Taas yhdeltä. Hetken pelasin kännykkäpeliä, ikään kuin huijatakseni itseäni että ei tässä unta edes yritetty. Kello oli kaksi. Kello puoli kolme. Kolmelta meni hermo ja nousin vuoteesta, siirryin epätoivoisen nukkumisyrityksen sijaan pakkaamaan tavaroita. Pakkasin, siivoilin. Touhusin niitä näitä. Uni ei ollut mailla halmeilla vaikka kuinka väsytti. Puoli neljä. Neljä. Takaisin vuoteeseen. Puoli viisi. Lisää aivotonta kännykkäpeliä. Viideltä katsoin kelloa viimeisen kerran ja sain unta huikeat kaksi tuntia ennen aamun herätystä.

Siltä pohjalta ensimmäiseen kokeeseen! Ja millaiseen tilaisuuteen sitä oikein tuli pää työnnettyä, huh! Kyseessä oli kurssikoe, ei siis mikään tutkinnon päättökoe. Ja tilaisuus oli kuin Suomen ylioppilaskirjoitukset, jopa suurempi härdelli! Kokeemme oli läheisellä urheilutalolla. Sinne saapuessa seinältä löytyi lista, josta saattoi tarkistaa oman ennalta määrätyn istumapaikan (D4). Salissa kaikki istuivat paikoilleen. Mukaan sai ottaa opiskelijakortin ja kynän. Vesipullo piti pitää lattialla, takit ja laukut jättää ulos. Tilaisuuden aluksi salin edessä opettaja luki mikrofoniin koetilanteen säännöt ja määräykset. Kokeen aikana jokaisessa rivissä käveli valvoja edes takaisin, kytäten ettei kukaan fuskaa. Salin ulkopuolella käytävillä partioi pari vartijaa. Jestas! Onneksi aihe oli tosiaan helpohko, joten hommasta jäi hyvä tuntuma, vaikka väsymyksen vuoksi huimasi ja oli huono olo, eikä kohdalle pysähtyvät valvojat auttaneet keskittymisessä tippaakaan.

Seuraavana yönä unen kanssa taas sama homma. Sain onneksi nukuttua jopa nelisen tuntia.  Sitten tuli tiistai. Koululla vierähti tovi jos toinen. Kotimatkalla palautin kevään uskollisen kumppanin, Herra Speedy O’Donnellin, ja olin jälleen pyörätön. Siinä kohtaa se iski ensimmäisen kerran tajuntaan: huomenna muutan pois. Hurja fiilis.

Iltapäivä meni siivotessa, Suomi-Latvia jääkiekko-ottelua katsoessa ja seuraavan päivän kokeeseen erätauoilla lukiessa. Illalla oli vielä tovi varattu kavereille: ohjelmassa oli hengausta ja suklaakakkua. Koerupeaman väsymys oli havaittavissa hysteerisestä naurusta: huonotkin vitsit olivat yhtäkkiä aivan hulvattomia.

Sitten piti palata kokeisiin luvun pariin. Paniikki alkoi puskea päälle, kun luin pari edellisten kurssikokeiden kysymystä ja tajusin etten osaisi vastata yhteenkään. Vedenkeitin pulputti kuppiin lisää kuumaa ja aivot raksuttivat tietoa haltuun aamukahteen saakka. Puoli kolmen jälkeen naapuriin tuli porukka baarista jatkoille. Varttia yli neljä pärähti palohälytys päälle. Ei ollut eka kerta – ja taas väärä hälytys. Sitä ujellusta kesti kuitenkin hyvät kymmenen minuuttia, joka kului avoimen ikkunan äärellä tarkastellen, tapahtuuko sisäpihalla jotain sellaista, minkä perusteella tällä kertaa olisi tosi kyseessä. Ei tapahtunut, joten takaisin petiin.

Aamulla Saara kolkutti ovea kahdeksalta ja yhteinen lukutuokio alkoi. Koe oli vasta kahdelta iltapäivällä, joten meillä oli kuusi tuntia tehokasta työaikaa jäljellä. Luimme, pänttäsimme, lausuimme musiikkituotannon kurssiin kuuluvia perusasioita ääneen (Mikä on dynaamisen mikrofonin toimintaperiaate? Mikä on ääniaallon pituus, jos soitettavan nuotin taajuus on 86Hz?) ja kohotimme toinen toisemme taistelumielialaa: Kyllä me tää selätetään ja kunnialla hoidetaan! Välillä hörpittiin kupista vähän voimajuomaa:

 Iltapäivällä kokeeseen. Ja mitä ihmettä! Siellä kysyttiin juuri niitä asioita jotka olimme viimeisen 12 tunnin aikana opetelleet! Miten voi olla niin hyvä tuuri?! Minua nauratti ääneen kun luin kysymyksiä paperista: luulen osaavani vastata kaikkiin! Ainakin jotain. Koska tuloksia saa vielä tovin odottaa, en tiedä osasinko oikeasti vai luulinko vain. Voihan olla, että oikeasti meni äänitystekniikoissa puurot ja vellit sekaisin, ja vastasin vääriin kysymyksiin. Mutta minä vastasin, enkä palauttanutkaan tyhjää paperia kuten ennakkoon pelkäsin! Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Kokeen jälkeen oli aika rypeä hyvässä viisauden illuusiossa eväiden voimin:

Onnittelimme Saaran kanssa toisiamme hyvästä rupeamasta ja totesimme, että tiimityöskentely oli voimaa: emme olisi kumpikaan saaneet hommaa haltuun tuossa ajassa noin hyvin yksin. Siispä vielä kerran kiitän Saaraa: hieno taistelu!

Minun päiväni lähti kokeen jälkeen ihan eri urille, kun isä oli jo matkalla Dublinista Traleehen ja huone alkoi olla pakattuna. Edessä olisi loppuviikko isä-tytär –matkailua Etelä-Irlannissa ja Sunnuntaina on suuntana Suomi. Mutta tästä kaikesta kerron, kun viikonloppu on vietetty. Palataan linjoille vielä muutaman kerran, ennen kuin tämä tarina saa päätöksensä!

Videobloggaus: Palautetta

Se kuningasidea videobloggauksesta poiki kaksiosaisen julkaisun. Tässä se toinen:

Videobloggaus: loppukirin keskellä

Tuossa taannoin kyselin, mistä tyypit tahtoisi vielä lukea. Muun muassa äitini toivoi postausta opinahjosta, ja jos äiti pyytää, niin sittenhän täytyy toimittaa. Koulupostausta olin pohtinut jo aiemmin, mutta meidän koulurakennus on vähän ankea – en keksinyt millä siitä saisi kivoja kuvia aikaan. Sitten tuli kuningasidea, jonka ensimmäinen osa tarjoillaan teille tässä ja nyt. Yhteisproggis rikoskumppanini Saaran kanssa: kurkistus loppukirin keskelle.

Pahoittelen kuvanlaatua. Bloggerin rajat tulivat vastaan ja pätkä piti pakata pieneksi.

Sellainen, irlantilainen

Sitä aina ulkomailla ennemmin tai myöhemmin päätyy pohtimaan paikallisia tapoja. Välillä huomaa ihan hassuissa tilanteissa, että joku tapa onkin itselle outo, tai joku oma tapa paikalliselle höpsö. Tässä pari huomiota Irlannista:

1. Tervehdys sinä tuntematon!

Nämä ystävälliset Irlantilaiset tervehtivät tuntemattomia. Eikä siinä mitään, että morjestellaan ruokakaupassa, mutta myös tuolla ulkoilureitillä kävelijät, pyöräilijät ja lenkkeilijät kaikki morottelevat toisilleen. Katsekontakti, ystävällinen hymy ja rehti "hello!" on ihan normaalia kohteliaisuutta. Ja se tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Iltasella se vastaantuleva ulkoileva mieshenkilö menettää Uhkaava Hyökkääjä -potentiaaliaan heti, kun on reilusti morjestettu ohitustilanteessa.

2. Ylitse, olkaa hyvät

Suojateitä ja tienylityspaikkoja on aika harvassa. Se voisi ärsyttää, jos sillä olisi jotain merkitystä, vaan kun oikeastaan tien voi loppupeleissä ylittää mistä vaan. Paikalliset autoilijat antavat tietä, myös tilanteissa joissa minun silmilläni kuski olisi ehtinyt kyllä hyvin ajaa tiehensä ennen kuin edes ehdin kadunreunaan asti.

3. Keskellä tietä

Jos autoilijat kävelijöitä väistääkin kuuliaisesti, niin kävelijät taas eivät muita paljon sitten varokaan. Tuolla kävelyteillä ja ulkoilureiteillä ihan surutta kävellään yksinään keskellä tietä ja seurueessa reteästi koko väylän leveydeltä. Ja kun sitä tullaan pyörällä vastaan, ei kukaan tee elettäkään siirtyäkseen vaikkapa parijonoon niin, että ohi mahtuisi sujuvasti. Ehei. Parhaassa tapauksessa yhtälössä on mukana vielä pari koiraa ja muutama alamittainen pikkuihminen, jotka säntäilevät sinne tänne. Välillä vaaditaan kymmeneen laskemista, ettei tule mulkaistua pahasti. Ei vaatisi isoja tekoja, että mahtuisimme reitille kivasti ihan jokainen.

4. Omatoimikoirat

Tämä on veikeä ilmiö, johon en ole muualla vielä törmännyt: Omatoimiset karvakuonot! Nämä nelijalkaiset ulkoiluttavat itse itsensä, välillä pareittain toinen toisiaan. Ensimmäisen kerran törmäsin moiseen matkalla kouluun, kun muutaman päivän tarkkailun jälkeen sain todeta, että koirakaksikko kiersi itsekseen aina saman korttelin. Kai niiden koti oli siellä korttelin uumenissa toisella puolella. Kaverukset jolkottelevat kuuliaisesti jalkakäytäviä pitkin korttelin ympäri, hoitavat tarpeensa nurmelle ja jatkavat matkaa ohikulkijoista välittämättä. Sittemmin näihin omatoimisiin lemmikeihin on törmännyt kaikkialla. Tuolla ne painelevat ulkoilureiteillä ja kortteleissa, niin määrätietoisesti, että niillä on selkeästi joku tietty lenkkireitti mitä ne kiertävät. Kauhean kätevää, jos omistajaa laiskottaa niin ettei jaksa itse lähteä koiran kanssa lenkille.

5. Oudot suomalaiset vaihtarit

Viime viikolla erään luennon päätteeksi paikallinen opiskelijakaveri tuli pyytämään, että saa ottaa kuvan minun ja vieressäni istuneen Saaran jaloista. Myöhemmin kuva päätyi mm. naamakirjaan. Selvisi, että miestä huvitti meidän villasukat ja pöydän alla jaloista otetut kumisaappaat. Myöhemmin samana päivänä äänitysstudiolla villiksissä hiihdellessäni, myös muut opiskelijatoverit kummastelivat tapaamme ottaa kumpparit pois jalasta. "Miksi ihmeessä?" kysyi eräs. Totesin, että sukkasillaan on mukavampaa, kumpparit on sisätiloissa aika kuumat. Ilmeistä päätellen nuo kurssikaverit pitävät meitä suomalaisia vaihtareita aika omituisina.

Se kyseinen valokuva. Tämä näky oli kuulemma
ensimmäisen opiskeluvuoden onnellisin.

6. Helman mitta

Mistä tietää tulleensa vanhaksi? Kun jaksaa viikosta toiseen kauhistella nuorison pukeutumista. Ja täällä sitä vasta onkin saanut kauhistella! Kyllähän minä jo viime kesänä Suomessa jokusen kerran pyöräytin silmiäni, kun jengillä oli päällä niin lyhyitä farkkushortseja, että pakarat näkyivät. Mun mielestä shortseissakin vaan pitäisi olla edes sen verran pituutta takapuolella, että kankut peittyisivät. Call me prude and old fashioned. Mutta täällä ollaan aivan eri sfääreissä, kun katsoo nuorten pukeutumista! Voi että miten olen tahtonut koota kuvareportaasia paikallisesta tyylistä! Mutta koska jossain määrin pelkään rääväsuisia teinejä, en ole uskaltanut ottaa kameraa kadulla esiin. Paikallisittain asiallinen mekon helmapituus on noin 20cm suomalaista helmaa lyhyempi. Takamus peitetään hädin tuskin ja 160cm tyttökin näyttää pitkäsääriseltä, kun jalat ovat esillä suunnilleen lonkasta asti. Mekko on muodikas, jos se on ihonmyötäinen (sopi se käyttäjän ruumiinrakenteelle tai ei), lyhyt ja hihaton. Kengissä on tietysti korkoa vähintään 15cm – korkkareilla kävelyn jalo taito on aivan toissijaista. Ja tätä näkyä ei suurin surminkaan sovi ulkosalla piilotella takin alle, vaikka mittari ehkä olisikin nollan alapuolella ja taivaalta vihmoisi räntää. Nämä nuoret naiset aiheuttavat minussa vieläkin ääneen tapahtuvaa kauhistelua. Ei pysty ymmärtämään! Puhumattakaan niistä 13-vuotiaista, jotka helmikuussa juoksivat kaduilla shortseissa ja napapaidoissa, sääret kananlihalla ja huulet sinisinä, samalla meidän porukassa kirottiin kun tumput olivat liian ohuet. "Voi tätä nykynuorisoa...."