Erävoitto: kokeet ohi!

Projektit alkoivat olla viikon alkupuolella jo kasassa, mutta vielä oli pari koetta ponnistettavana. Ja huhhahhei sentään sitä touhua! Maanantaina aamukoitos, jonka aiheena kulttuurien välinen kommunikaatio. Aihe oli aika helppo ja kurssin asiat olivat kokemuksen kautta jo jokseenkin itsestäänselvyyksiä. No worries!

Luulin homman olevan ihan stressitön pikku puristus, jonka ainoa kirpaisu olisi se, että koe oli aamuyhdeksältä. Pääni taisi olla eri mieltä, sillä uni karkasi pois ulottuvilta. Olen aina ollut stressivalvoja: jos jokin ahdistaa, ensinnä multa menee yöunet. Pahimmillaan olen valvonut viikon, pari putkeen nukkuen paria tuntia yö ja tuntenut hajoavani väsymykseen. Ja kas, sunnuntai-maanantai välisenä yönä tuijottelin kattoa. Tuijottelin seinää. Tuijottelin peitonreunaa. Uni ei tullut millään. Katsoin kelloa puoliltaöin. Uudestaan puoli yksi. Taas yhdeltä. Hetken pelasin kännykkäpeliä, ikään kuin huijatakseni itseäni että ei tässä unta edes yritetty. Kello oli kaksi. Kello puoli kolme. Kolmelta meni hermo ja nousin vuoteesta, siirryin epätoivoisen nukkumisyrityksen sijaan pakkaamaan tavaroita. Pakkasin, siivoilin. Touhusin niitä näitä. Uni ei ollut mailla halmeilla vaikka kuinka väsytti. Puoli neljä. Neljä. Takaisin vuoteeseen. Puoli viisi. Lisää aivotonta kännykkäpeliä. Viideltä katsoin kelloa viimeisen kerran ja sain unta huikeat kaksi tuntia ennen aamun herätystä.

Siltä pohjalta ensimmäiseen kokeeseen! Ja millaiseen tilaisuuteen sitä oikein tuli pää työnnettyä, huh! Kyseessä oli kurssikoe, ei siis mikään tutkinnon päättökoe. Ja tilaisuus oli kuin Suomen ylioppilaskirjoitukset, jopa suurempi härdelli! Kokeemme oli läheisellä urheilutalolla. Sinne saapuessa seinältä löytyi lista, josta saattoi tarkistaa oman ennalta määrätyn istumapaikan (D4). Salissa kaikki istuivat paikoilleen. Mukaan sai ottaa opiskelijakortin ja kynän. Vesipullo piti pitää lattialla, takit ja laukut jättää ulos. Tilaisuuden aluksi salin edessä opettaja luki mikrofoniin koetilanteen säännöt ja määräykset. Kokeen aikana jokaisessa rivissä käveli valvoja edes takaisin, kytäten ettei kukaan fuskaa. Salin ulkopuolella käytävillä partioi pari vartijaa. Jestas! Onneksi aihe oli tosiaan helpohko, joten hommasta jäi hyvä tuntuma, vaikka väsymyksen vuoksi huimasi ja oli huono olo, eikä kohdalle pysähtyvät valvojat auttaneet keskittymisessä tippaakaan.

Seuraavana yönä unen kanssa taas sama homma. Sain onneksi nukuttua jopa nelisen tuntia.  Sitten tuli tiistai. Koululla vierähti tovi jos toinen. Kotimatkalla palautin kevään uskollisen kumppanin, Herra Speedy O’Donnellin, ja olin jälleen pyörätön. Siinä kohtaa se iski ensimmäisen kerran tajuntaan: huomenna muutan pois. Hurja fiilis.

Iltapäivä meni siivotessa, Suomi-Latvia jääkiekko-ottelua katsoessa ja seuraavan päivän kokeeseen erätauoilla lukiessa. Illalla oli vielä tovi varattu kavereille: ohjelmassa oli hengausta ja suklaakakkua. Koerupeaman väsymys oli havaittavissa hysteerisestä naurusta: huonotkin vitsit olivat yhtäkkiä aivan hulvattomia.

Sitten piti palata kokeisiin luvun pariin. Paniikki alkoi puskea päälle, kun luin pari edellisten kurssikokeiden kysymystä ja tajusin etten osaisi vastata yhteenkään. Vedenkeitin pulputti kuppiin lisää kuumaa ja aivot raksuttivat tietoa haltuun aamukahteen saakka. Puoli kolmen jälkeen naapuriin tuli porukka baarista jatkoille. Varttia yli neljä pärähti palohälytys päälle. Ei ollut eka kerta – ja taas väärä hälytys. Sitä ujellusta kesti kuitenkin hyvät kymmenen minuuttia, joka kului avoimen ikkunan äärellä tarkastellen, tapahtuuko sisäpihalla jotain sellaista, minkä perusteella tällä kertaa olisi tosi kyseessä. Ei tapahtunut, joten takaisin petiin.

Aamulla Saara kolkutti ovea kahdeksalta ja yhteinen lukutuokio alkoi. Koe oli vasta kahdelta iltapäivällä, joten meillä oli kuusi tuntia tehokasta työaikaa jäljellä. Luimme, pänttäsimme, lausuimme musiikkituotannon kurssiin kuuluvia perusasioita ääneen (Mikä on dynaamisen mikrofonin toimintaperiaate? Mikä on ääniaallon pituus, jos soitettavan nuotin taajuus on 86Hz?) ja kohotimme toinen toisemme taistelumielialaa: Kyllä me tää selätetään ja kunnialla hoidetaan! Välillä hörpittiin kupista vähän voimajuomaa:

 Iltapäivällä kokeeseen. Ja mitä ihmettä! Siellä kysyttiin juuri niitä asioita jotka olimme viimeisen 12 tunnin aikana opetelleet! Miten voi olla niin hyvä tuuri?! Minua nauratti ääneen kun luin kysymyksiä paperista: luulen osaavani vastata kaikkiin! Ainakin jotain. Koska tuloksia saa vielä tovin odottaa, en tiedä osasinko oikeasti vai luulinko vain. Voihan olla, että oikeasti meni äänitystekniikoissa puurot ja vellit sekaisin, ja vastasin vääriin kysymyksiin. Mutta minä vastasin, enkä palauttanutkaan tyhjää paperia kuten ennakkoon pelkäsin! Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Kokeen jälkeen oli aika rypeä hyvässä viisauden illuusiossa eväiden voimin:

Onnittelimme Saaran kanssa toisiamme hyvästä rupeamasta ja totesimme, että tiimityöskentely oli voimaa: emme olisi kumpikaan saaneet hommaa haltuun tuossa ajassa noin hyvin yksin. Siispä vielä kerran kiitän Saaraa: hieno taistelu!

Minun päiväni lähti kokeen jälkeen ihan eri urille, kun isä oli jo matkalla Dublinista Traleehen ja huone alkoi olla pakattuna. Edessä olisi loppuviikko isä-tytär –matkailua Etelä-Irlannissa ja Sunnuntaina on suuntana Suomi. Mutta tästä kaikesta kerron, kun viikonloppu on vietetty. Palataan linjoille vielä muutaman kerran, ennen kuin tämä tarina saa päätöksensä!