Kevättä etsimässä

Uppo-Nallen kevätruno:

Kevätpuro lorisee,
Uppo-Nalle horisee.
Kevätmietteissä hassuissa,
kumpparit väärissä tassuissa.
                  -Elina Karjalainen

Kevät on ihan kulman takana. Täällä se yritti jo piipahtaa, joten minäkin vaihdoin talvitakin kevyempään ja ostin ballerinat keväälle. Tuli kuitenkin hätiköityä, sillä pian oli taas maassa yön jäljiltä kuura ja hengitys höyrysi kävellessä auringonlaskun jälkeen koululta kotiin.

Mutta kyllä se on tulollaan! Toissapäivänä lähdin kävelylle etsimään kevään merkkejä, ja kyllä minä jotain löysin:

Kaupungin puistossa oli jo löydettävissä kukkia.

Tämä pikkukoivu oli vielä vailla hiirenkorvia. Ehkä viikon, parin päästä?

Löysin yksinäisen, lymyilevän voikukan!
Ja myöhemmin kävelyllä sille kavereitakin.

Cookie cutter world.
Puutarhojen kevätkunnosta ei tietoa.

Violettia, vihreää, keltaista – kullekin makunsa mukaan.

Seuraavana päivänä koululta lähtiessä bongasin vielä yhden puun joka oli jo hiirenkorvilla. Kohta on puissa lehtiä!

Seuraavaksi lähden tarkastamaan Saksan kevättilannetta. Säätiedotuksen mukaan luvassa on ainakin auringonpaistetta

Kauhua monessa muodossa

Viime aikoina on sykkeet nousseet useammin kuin kerran – ihan silkasta pelosta. Ensimmäiset sydämentykytykset koin viime torstaina, kun lähdimme koululta pikkubussilla naapurikylään harrastamaan seinäkiipeilyä. Pikkasen meinasi puskea paniikki päälle, kun ekan kerran menin hölmöna katsomaan alas ylitettyäni seinän puolivälin. Ja uudestaan ihan ylhäällä. Voi hitto miten korkealla olin!

Alkupaniikkien jälkeen alkoi luotto köyteen ja valjaisiin löytyä, eikä ajatus putoamisesta ollut enää niin kauhistuttava. Sitten homma alkoikin olla aika hauskaa! Näitä reissuja koitetaan koulumme puolesta järjestää säännöllisesti, joten täytyy pyrkiä seinälle uudestaan tässä kevään aikana.

Seuraavan kerran pulssi huiteli epäterveellisissä lukemissa, kun lähdimme lauantaina kohti Corkin kaupunkia vuokra-autoilla. Meillä oli kahdeksan hengen poppoo ja kaksi kaaraa – voiton ainekset. Jännäksi homma meni, kun yhtälöön lisättiin irlantilaiset tiet. Paikallisia väyliä kun ei mitenkään ole voitu suunnitella kaksisuuntaiselle liikenteelle! Tuppaan pelkäämään muiden kyydissä muutenkin (yleensä olen itse kuskina) ja sitten vielä tiet on kapeita ja kiemuraisia niin, että jokaisen vastaantulevan auton kohdalla on aivan varma että nyt törmätään joko autoon tai toisella puolella tönöttävään kiviaitaan. Paniikkia ei yhtään helpota aivan järjettömät nopeusrajoitukset. Yksikään paikallinen ei varmasti ajanut niillä teillä yhtään alle sallitun, yleensä 80-100km/h. Mutta reissu oli kyllä taas Irlannin parasta antia, vaikka ensi kerralla ehkä varaankin apukuskin paikalle pullon punaviiniä, että selviydyn matkasta vähemmällä ahdistuksella. Tällä kertaa mukana ei ollut punkkua, mutta ensimmäinen kohde tarjosi rauhoittavat viskinaukut. Pysähdyimme nimittäin Jamesonin vanhalle tehtaalle.

Tätä kaaraa ihastellessa tuli mieleeni yksi rakas Veikko-poika.

Näissä tynnyreissä ei taida oikeasti olla mitään,
sillä viski valmistetaan nykyään naapuritontin modernissa tehtaassa.

Vanha viskitehdas oli hauska vierailukohde. Opastettu kierros oli sopivan lyhyt niin, että vihkiytymätönkin osallistuja jaksoi kiinnostua. Lopuksi tarjoiltiin vielä osalle mahdollisuus viskinmaistajaisiin, sekä kaikille vierailijoille drinkki. Jamesonilla terästettynä, tottakai!

Asiantuntijat siinä maistelevat ja vertailevat
irlantilaista, skotlantilaista ja amerikkalaista viskiä.
©Saara Räty

Uudesta viskiasiantuntijuudesta sai sertifikaatin.
Olen nyt virallinen Jamesonin viskinmaistaja!
©Saara Räty

Reissuporukan oli helppo hymyillä – jännä noin drinkit kädessä.

Jamesonin jälkeen suuntasimme sitten Corkin keskustaan. Ihmisiä kuhiseva kaupunki tarjoili meille parastaan, kun kevätaurinko lämmitti katuja ja toi hymyn huulille.

Katumusisoija ystävineen.

Ilta vietettiin kukin tahoillamme kaupungissa. Oma pikkuryhmämme piipahti paikallisessa kauppahallissa ja vietti pitkän tovin kirjakaupassa. Kun väsymys alkoi aiheuttaa ärtymystä, oli välikuoleman paikka, ennen kuin koko seurueemme suuntasi pubiin. Mummo ei tosin ollut ihan tappiin asti, vaan lähti muutaman muun reissaamisesta väsähtäneen kanssa ensimmäisessä porukassa hostellille ja unille. Jaksoi sitten taas seuraavana päivänä paremmin!

Tai jaksoi ja jaksoi, aamuäreyttähän ei tuo varotoimenpidekään poistanut. En ole varsinaisesti mikään aamuihminen... Mutta niin vain pääsimme liikkeelle, ja suuren teeannoksen jälkeen alkoi kiukkukin hälvetä. Siispä virkeänä kohti Corkin vanhaa vankilaa.

Aurinko jaksoi paistaa vielä sunnuntainakin. Vaikea kiukutella kun on näin kaunista!

Tulikohan oltua liian nyrpeää matkaseuraa..?

Vankilalta matka jatkui linnalle, joka oli ulkoapäin kaunis, mutta sisään ei olisi kannattanut vaivautua. Iso osa tiloista on muutettu avaruustutkimuskeskukseksi (tai ainakin jotain sinne päin) ja "kierroksen" tyrmät oli oikeasti yksi huone kellaritasossa, ja sitten käväistiin ulkona tornien juurella. Onneksi sisäänpääsymaksu ei ollut päätä huimaava.

Parempi meininki olikin viereisen torin markkinoilla, missä kävimme syömässä lounasta ennen kuin matka jatkui läpi peltojen.

Maaseudun jälkeen meitä tervehti kaunis, kauniimpi meri. Tänne olisin voinut jäädä ikuisuudeksi istumaan ja kuuntelemaan aaltojen lyöntejä kivikkoihin.

Auringon piilouduttua pilvien taa, jatkoimme kuitenkin matkaa ja aloimme vähitellen suunnata kotia kohti. Pimeistä, kapeista kiemurateistä huolimatta pääsimme ehjänä perille. Joskin väsymys oli niin älytön, ettei paremmasta väliä. Vaan olipahan reissu. Ja tuolla kielekkeillä merta tuijottaessani ja luonnon kauneutta ihmetellessäni olin tyytyväinen, etten ole vielä ostanut lentolippua kotiin.

Mummoilu on vasta elämää!

En ole mikään bilehile enkä baareissa luuhaaja. Täysi-ikäisyyden koitettua pari vuotta tuli kukuttua jos missä klubeilla ja riekuttua aamuun asti, sittemmin ei ole enää jaksanut. Ehkä vanhuus ei tule yksin. Niin tai näin, olen tästä syystä myös täällä Irlannissa usein se, joka lähtee etkoilta suoraan kotiin tai jättää menot väliin kokonaan. Muiden vaihtaessa pubia, minä suuntaan omaan sänkyyn nukkumaan.

Käytökselläni olen saanut lisänimen, joka leviää kulovalkean tavoin. Yksi jos toinen puhuttelee minua nimellä Grandma – Mummo. Ja jos käy niin, että Mummo tamppaa tanssilattiaa kahtena peräkkäisenä iltana, sietää sitä ihmetellä ääneen paitsi kämpillä myös kadulla.

Näin kuukauden Mummoilun jälkeen on todettava, että ei Mummona ole yhtään hölmömpää! Saa ihan rauhassa mennä kotiin kun nukuttaa, ei tarvitse selitellä jos ei jaksa lähteä ulos. Ja eikös mummoilla ole jonkinnäköinen kirjoittamaton etuoikeus velvollisuus järjestää niin, että laatikossa on aina suklaatia? Ja sitä paitsi, Mummojakin on monenlaisia. Tähän minulla on sentään vielä hieman matkaa:

Maanantai

En tiedä montaa, jolle maanantai olisi mikään lempparipäivä, mutta mun maanantai-tuuri alkaa olla jo naurettavaa. Tänään kaveri sanoi harkitsevansa mulle jotain Karvinen-aiheista lahjaa, koska mun maanantait vaan on niin... No juu. Ei tälläkään viikolla mennyt putkeen asia tai toinenkaan, mutta päästyäni kotiin postinhakureissu toimistolle piristi.

Tilaamani levyt tulivat pelastamaan päivän! Lisäksi sain kuin sainkin sentään yhden hankalan tehtävän valmiiksi ja aivan taivaallisen hyvää ruokaa. Joten nyt kun asiaa ajattelen, en ehkä enää voikaan perustella illan shoppailua kököllä päivällä. Niin tai näin, vajaan parin viikon päästä lennän viikonlopuksi yhden parhaan ystäväni luo Saksaan! Koska lennot olivat halvat, emmekä ole nähneet yli vuoteen. Ja se on aivan liian pitkä aika <3

Sokerihorkassa

Matkalaukku on yhä pakkaamatta ja lentolippu kotiin ostamatta. Täällä siis ollaan edelleen. Ainakin vielä viikko. Ja jos sen jälkeen vielä viikko, ja taas viikko, niin pian on toukokuun loppu ja aika palata joka tapauksessa. En mene niin pitkälle, enkä lupaa. Mutta edes vielä se viikko. Ehkä jopa kolme, koska silloin Ystävä saattaapi tulla kyläilemään. On jotain, mitä odottaa.

Vaikka eihän täällä yksin tarvitse hengata ja odotella. Eilinen ystävänpäivä kului koululla, mutta kun täysin kämmättyjen radiouutisten jälkeen lähdin studiolta (aina ei voi mennä putkeen...), olikin kiiruhdettava ettei myöhästy. Meillä oli nimittäin ystävänpäivätreffit vanhaherra-Brucen kanssa, joka on edelleen rautaa. Ja viihdyttävät treffit olikin. Koko penkkirivimme hytkyi, kun seuruettamme nauratti. Suosittelen siis uusinta Die Hardia, kun kaipaat vatsalihastreeniä ja hyvää viihdettä. Toimii! Enkä jollain oudolla logiikalla ilmeisesti ole kaikkien mielestä ollut superärsyttäväkään, koska minua jopa lahjottiin! Tosin toi yläkerran Laura nyt on muutenkin pitäny minusta huolta, kokkaillut hyvää ruokaa minunkin lautaselleni ja kutsunut teelle.

Muutenkin koko viikko on mennyt enemmän tai vähemmän sokerihumalassa. Sunnuntaina leivottiin suomalaisvoimin laskiaispullia. Ostamamme kokonaiset kardemummaköntit ("Siis pitääkö tämä itse saada jauhoksi häh?!") osoittautuivat joksikin aivan muuksi kuin Suomessa putkiloista saatavaksi kardemummaksi. Aiheen googletus antoi epäillä, että olemme saaneet käsiimme huijarikardemummaa. Kardemumma on lukemamme mukaan sen verran arvokkaampi mauste, että siitä on liikenteessä väärennöksiä! Höh! Emme sitä tervantuoksuista kamaa sitten iskeneet pullataikinaan. Mutta ihan kelpo pullia tuli silti.

Maanantaina piipahdettiin kylämme suloisessa karkkikaupassa, missä tuli sokerihiprakkaan pelkästä hengittämisestä.

Tiistaina koulun kahviossa selvisi, että Irlannissa vietettiin kansallista pannukakkupäivää, joten pitihän sitä nyt asuinmaan perinteitä kunnioittaa ja nykästä aamupäiväteen kanssa naamariin pannukakku. Ja torstaina oli tietenkin koululla hyväntekeväisyyden nimissä leivoskoju – ystävänpäivän kunniaksi totta kai.

Jos ensi viikolla ei nyt ihan tähän tahtiin tule vedettyä makeaa, niin alkaa varmaan kamalat sokeritärinät vierotusoireiden iskiessä. Sitä odotellessa! Hikeä pukkaa jo pelkästä ajatuksesta.

Löylyt

Kuva.

Eilen saunassa oli opiskelijaporukkaa. Joku pahis toi mukanaan pienen vesipullon, ja kaateli sillä vettä kiukaalle.

Minulta kyseltiin: "Onks nyt suomalaiselleki parempi? Eihän täällä vieläkään tarpeeks lämmin ole, mut parempi kuitenki eiks ni?" Oli juu parempi.

Painostavaa hiljaisuutta

Parin päivän ihan normaali blogihiljaisuus (ei tämä ole mikään päivittäinen julkaisu!) on tuntunut kirjoittajan päässä aivan törkeän pitkältä. Aika kuluu hitaasti, kun miettii mitä blogiin kirjoittaisi, mistä sopii kirjoittaa ja miten sitten kirjoittaisi.

Olen tässä kuluneet viikot mietiskellyt, miksi oikeastaan olen täällä. Sen jälkeen kun opintosuunnitelma meni puihin, on täytynyt etsimällä etsiä motivaatiota tekemiseen. Ja hiljaista on ollut. Näen tarpeelliseksi hieman taustoittaa...

Lähdettyäni Amerikkaan, jäi toinen jalkani lentokentälle. Kun puolitoista vuotta myöhemmin tulin takaisin Suomeen, oli paikallaan pysyminen mahdotonta. Sinnittelin puoli vuotta, mielessä selkeä tavoite: tahdoin kouluun. Kun sitten pääsykoerutistuksen jälkeen ovi ei auennutkaan, oli selvää etten jää Suomeen. Eikä tarvinnut, sillä Au pair -paikka puolisuomalaisesta perheestä löytyi nopeasti, ja lentokone vei Välimeren rannalle Ranskaan. Syksy vierähti palmujen alla, kunnes marraskuussa toisissa pääsykokeissa kävi paremmin ja vuoden lopulla oli asetuttava taas Suomeen. Koulu alkoi Tammikuussa.

Sopeutuminen Suomeen oli sanalla sanoen vaikeaa. Mieli tahtoi reissuun, varpaat piirtelivät pulpetin alla karttoja ja oma paikka Suomen ympyröissä oli hakusessa. Ystävät olivat yhä olemassa, mutta rooli ystäväpiirissä väistämättä muuttunut pitkän poissaolon myötä. Arki oli muuttunut rysäyksellä aivan erilaiseksi siitä, mihin oli kahden vuoden aikana tottunut. Asiat eivät olleet erityisen huonosti, mutteivät hyvinkään. Kunnes jossain vaiheessa, noin puolentoista vuoden vääntelemisen jälkeen olo rauhoittui. Löysin taas oman paikkani, arki löysi oman rytminsä ja koti alkoi tuntua omalta kodilta. Suomi alkoi taas tuntua omalta maalta ja paikalta, mistä ei tarvitse karata seuraavalla lentokoneella pois.

Sitten tuli aika lähteä vaihtoon Irlantiin. Sitä voisi kysyä miksi edes hain, ja kysymys on ihan hyvä. Syy löytyy tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksesta. Olin aina tahtonut lähteä, enkä uskaltanut jättää väliin koska pelkäsin katuvani sitä vielä kahdenkymmenen vuoden päästä. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua, että ehkä täällä vietetty kevät ei kuitenkaan ole onneni ja hyvinvointini edellytys. Olen kyseenalaistanut ratkaisuni lähteä Suomesta juuri, kun olin työllä ja tuskalla sinne vihdoin kotiutunut ja siellä oli ihan hyvä olla (lukuunottamatta jatkuvaa aikataulustressiä, mutta mä nyt vaan aina täytän kalenterini äärimmilleen, sillä ei ole mitään tekemistä maantieteellisten seikkojen kanssa).

Tässä nyt sitten hengittelen ja puntaroin tänne jäämisen ja kotiinlähdön välillä. Mietin, mitä tekisin Suomessa kevään – jokin suunnitelma on oltava, että tulee oltua hyödyksi – ja olisiko se luovuttamista. Luovuttamisen pelko on ollut läsnä paljon, ja keskusteltuani muutaman kanssamatkustajan kanssa, olen todennut sen olevan ennemmin kulttuuri- kuin kasvatusasia. Jonkin asian keskeyttäminen on suomalaiselle luovuttamista, ja luovuttaminen lähtökohtaisesti noloa. Sovitut hommat hoidetaan loppuun, vaikka olisikin epämiellyttävää, eikä suunnitelmaa muuteta lennosta ainakaan ilman vedenpitävää vaihtoehtoista plan B:tä.

Tällaisia ajatuksia on siis pyörinyt päässä, eikä mitään päätöksiä saa aikaan kun jahkailee ja miettii, mitä tahtoo tehdä ja toisaalta mikä on järkevää. Mennäkö tunteella vai järjellä? Mikä pelottaa eniten ja mikä vaihtoehto on vähiten huono ja miltä kantilta? Ja kun toisaalta. Ei täällä ole mitenkään erityisen huono olla. Täällä on ihania ihmisiä ja hämmentävän nopeasti muodostunut hyvä kaveriporukka. Yläkerran naapuri kokkaa ihania ruokia ja kutsuu syömään harva se päivä, viikonloppuisin keksitään porukalla aina jotain kivaa tekemistä ja koulun kahviossa naurattaa. Jos kaikki olisi ihan kuraa, olisi oikeastaan helppoa. Olisi helppoa pakata laukku ja lähteä lentokentälle.

Että sellaista. Seuraava kirjoitus lyhyemmin, vähemmän polveilevasti eikä toivottavasti näin vakavalla meiningillä. Nyt siirryn uimahallille ja nakkaan ajatukset altaaseen.

Prinsessaelämää

Tervehdys teekupin ääreltä!

Loppuviikko on sujunut enemmän ja vähemmän sosiaalisesti. Torstai on minun perjantaini, koska perjantaisin ei ole tunteja, siispä kutsuin  kavereita luokseni tekemään pitsaa ja ihan vain hengailemaan. Ilta kuluikin leppoisasti istuskellen lopulta täyttä vatsaa taputellen.

Perjantaina muiden ollessa koululla, minä keskityin arkisesti pyykkäämiseen. Iltapäivällä lähdimme nauttimaan auringosta ja poljimme läheiselle linnalle, jossa kesäkaudella toimii hotelli. Koska hotelli- ja ravintolatoiminta alkaa vasta maaliskuussa, saimme tällä kertaa tyytyä ihailemaan rakennusta ulkopuolelta.

Patsaita pitkän "pihatien" varrella.

Kulman takaa pilkistää vihdoin ihka oikea linna!

Vaikka paikka olikin vielä kiinni,
puutarhuri näyttää piipahtaneen mailla.

Miksi tornin ikkunat on suljettu betonilla?
Onko siellä rinsenssa vankina?
Tilannetta täytyy keväämmällä tutkia!

Kuninkaallinen tervehdys terassilta.

Lisää umpinaisia ikkunoita. Hämärää!

Tänne puutarhaan tulemme keväämmällä (epäilemättä kalliille) teekupposelle.

Retki päätettiin keskustaan, jossa aivan ihana teehuone kutsui seuruettamme. Paikka oli kuin vaahtokarkki, ja melkein harmitti ettei ollut päällä prinsessamekkoa! Katsokaa nyt itse!