Ruokahuoltoa

Olen aiemminkin kertonut, kuinka täällä on kokkaavia naapureita, joilta heltiää tasaiseen ruokakutsuja. Nyt saavutettiin kuitenkin uusi huippu, kun naapurini Tuija laittoi viestiä, että olisi ruokaa tarjolla ettei mene seuraavana päivänä roskiin. Tuija lähtee lomalla Suomessa käymään, joten ruoka jäisi syömättä. Vaan kun minä olin juuri ehtinyt heittää kalkkunat pannulle! Pari tuntia myöhemmin ikkunaani koputettiin. Menin ovelle katsomaan, kuka siellä ikkunan takana oikein hilluu ja Tuijahan se siellä. Kädessään purkki tekemäänsä kastiketta. Tähän oli kuulemma kaksi syytä: 1) Ettei mene roskiin ja 2) Täytyyhän jonkun pitää sut loman aikana hengissä kun me ollaan Lauran kanssa Suomessa!

Nyt hei! Justhan mä kokkasin! Ihan ite! Seitsemän vuotta olen asunut itsekseni ja vieläkin olen hengissä (enkä saletisti mikään nälkäkurki). Yksikään hoitolapsi ei ole seurassani joutunut nälkää itkemään. Ovat kaikki natiaiset vielä toistaiseksi hengissä ja ilmeisesti oikein hyvissä (sielun ja) ruumiin voimissaan!

...Vaikka sikäli kun en ole mikään gourmet-kokki, tämä järjestely kelpaa yhä. Ja sen ruokapurkin, sen vein tyytyväisenä myhäillen jääkaappiin odottamaan huomista. Nam!

Jytinää

Hillitön meno ja meininki. Diskomusa pauhaa ja bassot täristää seinää. Tosin se ei johdu siitä, että itse täällä tanssisin ja olisin hankkinut väliaikaisasuntooni jotain meheviä poppikoneita. Ehei. Naapurit siellä vaan virittelevät perinteisiä torstai-kemujaan. Ja päätit sitten osallistua tai et, saat ilon nautiskella klubijytinästä. Välillä meinaa ärsyttää, joskin harvemmin, koska kuuluuhan noiden saada juhlia. Pitää vaan laittaa omat musat kovemmalle. Onneks mulla tänäänkin toi Uusivirran Olavi täällä lauleskelee. Ei paljon jytä harmita. Ja onneksi osaan nukkua tulpat korvissa, niin eivät yöunianikaan pippalot taikka kahdet haittaa.

Eikä haitannut tänään sade eikä puuskittainen myrskytuulikaan. Säästä huolimatta hymyilytti kotiin polkiessa, vaikka vesi vihmoi silmiin niin, että ilman rillejä olisi varmaan sattunut. Miksi niin nauratti? Koska oli torstai. Ja torstaisin on iltauutiset joka meinaa studiohengausta ihan höpöjen radiopoikien kanssa. Olen mennyt sinne monesti pahan päivän päätteeksi vastentahtoisesti, ja aina tulen nauraen kotiin. Koska siellä ei vaan voi olla huonotuulinen!

Nyt ei tosin kahteen viikkoon ole koulua, eikä siten myöskään torstain radiohukeja. Mutta on muita asioita, mitä odottaa! Kahden viikon pääsiäislomaan nimittäin mahtuu muutaman päivän reissu Galwayhin, sekä kuuden päivän roadtrip Pohjois-Irlannin puolelle. Välissä käydään kotona vetämässä henkeä (ja pakertamassa kouluhommia), että ollaan reissuporukan kanssa väleissä vielä pääsiäisen jälkeenkin.

Tulevan Galway-reissun kunniaksi, mitäpä muutakaan kuin Galway Girl. Tällä kertaa à la PS. I Love You:

Toinen vinkkeli

Tämä on kovin pieni kylä. Tässä kovin pienessä kylässä on kovin pieni keskusta. Siellä on muutama pieni liike ja monta pientä pubia. En pidä kylää mitenkään kauniina, vaikka pääkadun talot ovatkin kaikki maalattu paikalliseen tyyliin eri värein. Ystävän kyläillessä sain huomata, että oma tapani nähdä tämä kylä, oli vahvasti värittynyt koti-ikävällä ja väsymykselläni asuinmaan vaihtumiseen. Kaveri näki taloja ja hihkui, että täällähän on suloista! Kadut olivatkin kuulemma värikkäitä, sympaattisia pikkukujia. Kylä oli lähes yhtä kiva kuin Dublinin Temple Bar -alue. Hetken aikaa katsoin Katjaa epäuskoisena ja kohottelin kulmiani. Sitten yritin oikein kovasti tuijottaa taloja ja katuja, ja nähdä sen, mitä hän katselee. Mutta ei. En näe vieläkään. Ehkä se johtuu siitä, että minä en ole täällä lomalla.

Kyllä minä tiedän, että omat fiilikset täällä oloon vaikuttaa ihan kaikkeen. Siitä millaista täällä on, aina siihen, miten näen kadut ja rakennukset. Siitä huolimatta olin aidosti yllättynyt, kuinka ihastuksissaan Katja oli. Oma kaipuuni pysyvämpään kotiin ja elämään Suomessa, oli värittänyt kuvaa vieläkin enemmän kuin olin ennen tätä edes oivaltanut.

Ja niinä päivinä, kun ei ole koti-ikävä, näyttää aurinko paistavan hieman sinisemmältä taivaalta ja lehtien puhkeaminen puihin tapahtuvan vauhdikkaammin. Ja kohta on jo se pitkä pääsiäisloma, jonka aikana reissataan, käydään katsomassa taas uusia Irlanti-maisemia. Vaihtokin alkaa olla jo puolivälissä, kertoi USA:n ajalta tuttu Saija. Hän viettää vaihtokevättään tuolla saaren itäisellä rannalla Dublinissa.

Loppuun radiossa ahkeraan soivan Passengerin kaunis kipale, josta aloin tykätä oikeastaan vasta, kun ystävän kanssa ajoimme Dinglestä Killarneyyn ja minua alkoi itkettää aivan kamalasti.
Only know you've been high when you're feeling low
Only hate the road when you're missing home

Pässinpäitä liikenteessä

"Hiljasta on ku Jeesuksen haudassa!" saattaisi isäni sanoa blogin aktiivisuustasosta. Mutta se johtuu siitä kun kaikkea ei ehdi! Saksassa vietetyn viikonlopun jälkeen pari päivää meni kotona lököillessä. Pesin pyykkiä, söin kaverin luona ihanaa mutakakkua, koitin siivota ja sijasin vuoteen valmiiksi odotettua vierasta varten.

Torstaina kun kaverit lähtivät baanalle, minä menin nukkumaan. Oikeastaan mieli teki kerrankin kyllä juhlimaan, mutta aamulla oli aikainen herätys, koska Dublinin juna ei yhtä Riikkaa paljon odottele. Aamulla sitten enemmän ja vähemmän virkeänä suunnistin junalla Dubliniin halaamaan Suomesta paikalle lentänyttä ystävää. Dublinissa meillä oli tehokasta peliaikaa noin vuorokauden verran, joten keskityimme olennaiseen: teetä, kakkua, shoppailua ja hyvää ruokaa kera maukkaan punaviinin. Ja jopas oli hyvä 24-tuntinen.

Fancy a cup of tea?
©Katja

Myös tämä herrasmies nautti
herkullisesta aamiaisesta. 

Dublinin jälkeen hyppäsimme junaan ja suuntasimme takaisin tänne minun väliaikaiskotiini. Koska oli lauantai, kokkailun jälkeen ei jääty makoilemaan paikoilleen, vaan lähdettiin metsästämään livemusiikkia. Ensimmäinen pysäkki ei vielä ollut musiikilla varustettu, vaan naapurikämppä, missä kaverit istuivat iltaa. Sieltä osa jatkoi tanssimaan, ja osa - minä ja Katja mukaanlukien - lähti suuntaamaan open miciin. Ja löytyihän sellainen. Parin kuukauden aikana innokkaiksi esiintyjiksi osoittautuneet paikalliset nuoret esittivät taas varsin hyviä covereita tunnetuista kappaleista. Ei pöllömpää.

Ystäväni vierailun aikana erikoistuimme Irlannin kakkuihin. Teema kantoi läpi viikon ja sateista sunnuntaita vietimme paikallisessa teehuoneessa takkatulen lämmössä.

©Katja

Maanantaina suuntasimme Dinglen pikkukylään nauttimaan auringosta ja teeskentelemään, ettei jäätävä tuuli ollut muka niin jäätävä, eikä varoittamatta paukanneet lumikuurot olleet lainkaan epämiellyttäviä.

Kun ei sattunut tulemaan lunta, ilma NÄYTTI lämpimältä.
©Katja

Dinglessä ei ole paljon mitään, mutta kyllä me siellä silti muutama tunti saatiin kulumaan. Lounasta paikallisessa pubissa, kiertelyä pienen korttelin ympäri, kahvittelua lumisateen tarjoamalla tekosyyllä kohdalle osuneessa jäätelöbaarissa.

©Katja

©Katja

©Katja

©Katja

©Katja

Dinglen suurin nähtävyys taitaa olla delfiinivanhus Fungie, joka asustelee sataman läheisyydessä ja käy morjestelemassa veneellä vesille uskaltautuvia turisteja. Me emme lähteneet Fungieta moikkaamaan, mutta se ei meinaa etteikö olisi saanut delfiinikuvaa:

©Katja

Illalla suunnattiin vielä paikalliseen pikku-Serenaan, kun jäätävän kylmä päivä suorastaan edellytti lillumista kuumassa porealtaassa. Ja olisihan se ollut mukavaa. Mutta veden lämpötila oli hädintuskin kädenlämpöistä, iho meni kananlihalle nopeasti ja saimmekin keskittyä istumaan saunassa (missä ei ollut taaskaan löylynheittomahdollisuutta), mistä kipitimme nopealle viilennyspulahdukselle sinne poreammeeseen. Hrrr! 

Tiistaina pysyttiin tässä kotikulmilla, mutta keskiviikkona vuokrasimme auton ja lähdimme ihastelemaan paikallista luontoa. Allekirjoittanut keskittyi ajamiseen ja kyytiläinen kuvasi maisemia myös auton ikkunasta. Ja olipa hieno reissu! Dingle Peninsulan Slea Head -drive tarjosi taas sellaista kauneutta, ettei mitään järkeä.

Blue Flag -beach.

Lapsia leikkimässä rannalla äitinsä kanssa.

©Katja

Maisemaa matkan varrelta.

Coumenoole Strand.
Tuonne kukkulalle meidän piti tietysti myös mennä kipuamaan.

Tarkkasilmäinen voi bongata mut kuvasta.

...ja voi sitä kukkulalla ollutta lampaanpipanan määrää!

Syylliset pakenee.

Tie oli paikoittain kovinkin kapeaa.
©Katja

Päkäpää poseeraa.
©Katja

Koska Slea Head on lyhyt reitti, ja valoisaa aikaa oli vielä tuntitolkulla jäljellä, päätimme nauttia kirsikkana herkun päällä vielä Torcin vesiputouksesta ja Ladies View -näköalapaikasta Killarneyn kansallispuistossa.

©Katja

Ladies View ja Killarneyn järvet.

©Katja

Matkalla takaisin Killarneyn kylään, pysähdyimme vielä nopeasti vilkaisemaan Ross Castle -linnaa, vaikka sisälle ei vielä tähän aikaan vuodesta päässytkään.

Sarvipäitä linnan luona.
©Katja

Aurinko alkoi jo painua mailleen ja me suuntasimme pubin kautta kotiin. Kuskille kokista ja apukuskille Irish Coffee. Vieraan oli aika päästä pakkaamaan, että ehtisi seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan juna-asemalle ja kohti Suomea.

Sieluni rintsikat

Jo hieman kulunut, mutta aina yhtä relevantti lausahdus toteaa: Ystävät ovat kuin rintaliivit: tukevat ja lähellä sydäntä. Ja sitä ne totta vie ovat. Siksi toisinaan kannattaa hetken mielijohteesta vaikkapa lennähtää Saksaan viettämään aikaa ystävän kanssa.

Perjantaina hyppäsimme siis vaihtokaverin kanssa lentokoneeseen. Matkaseura oli itse menossa kevätlomaksi kotiin Saksan eteläiselle laidalle, ja tarjosi autokyytiä omaan viikonloppukohteeseeni. Olikin hauska huomata, että uusi kaveri on jo sen verran tuttu, että voimme hyvin viettää aikaa tunti toisensa perään niin lentokoneessa kuin autossakin ilman, että olo on vaivaantunut. Asiaa auttaa myös se, että matkan aluksi sain lahjuksena keksin. Oli kyse sitten siitä, että hänellä sattui laukussaan olemaan keksi, tai anteeksipyynnöstä, kun olin viikko takaperin vetänyt melonin sieraimeen eräästä huolimattomasta vitsistä – ei sillä väliä, läpi meni.

Yömyöhällä pääsin kuin pääsinkin perille. Matka kesti hieman odotettua pidempään, koska autobaanan tietyöt asettivat rajoituksia nopeudelle. Tosin pääsimme kyllä välillä myös testaamaan vuokra-Rellun kykyjä. 170km/h vauhdissa alettiin olla aika äärirajoilla, 150-160km/h meni vähemmällä väännöllä myös Rellulla.

Perillä odotti vanha ystävä. Välimatkasta huolimatta olemme tunteneet teineistä asti, ja yhä vaan päästessämme viettämään aikaa yhdessä, tuntuu kuin kilometrejä ei olisi koskaan ollutkaan. Tosiystävyys ei maantieteestä välitä.

Yöllistä bussikuvamateriaalia.

Viikonloppu sujui kaveriporukassa hengaillen. Isäntäväen kämpillä nukkui lisäkseni myös pari muuta ystävää, joihin sain ilon tutustua. Koko poppoo oli sen verran samanhenkistä, että tuntui kuin olisimme tunteet pidempäänkin. Ajanvietto oli vaivatonta ja rentoa.

Meneillään Fruit Ninja -taisto. Vannoin
treenaavani, ja palaavani vielä pelipöydän
ääreen näyttämään, mistä kana pissii.

Lauantai-iltana lähdimme kylille ja sain ilokseni vihdoin tavata lisää ihmisiä, joiden nimet olivat vilahdelleet tarinoissa. Oli mukavaa saada nimille kasvot, äänet, persoonallisuudet. Sunnuntaina pakkaa hämmennettiin vielä lisää, kun isännän syntymäpäiviä tuli brunssin äärelle juhlistamaan kymmenisen nauravaa kieltenopiskelijaa.

Brunssi valmiina, vain vieraat puuttuvat.

Koska seurue koostui yliopiston kieltenopiskelijoista, englanti sujui enkä jäänyt keskusteluiden ulkopuolelle. Paitsi silloin, kun joku ajatuksissaan aloitti jutun saksaksi. Siinä mietin, että ottaen huomioon nykyiset ystävyyssuhteet, olisi saksan opiskelu ranskan sijaan ollut kouluaikoina paljon hyödyllisempää.

Maanantaina palasin takaisin Irlantiin, joka toivotti minut tervetulleeksi tihkusateen ja sumun voimin. Siitäs sain, kun olin juuri Saksassa kehuskellut lisääntyneellä auringonpaisteella. Mutta eipä se sade edes haitannut. Niin paljon sai energiaa ja hyvää mieltä noista parista päivästä. Ja tässä reissun jälkimainingeissa olenkin nyt mietiskellyt, miten ihania ystäviä minulla tosiaan onkin siellä sun täällä. Eikä vähiten koti-Suomessa. Tällä viikolla on jo molempina päivinä Kusti polkenut minulle kirjeitä Suomesta. Kortit, herkullinen yrttitee ja suklaasydämet saavat liikuttumaan kyyneliin asti muistuttaessaan, miten onnekas olenkaan. Kiitos kaikki ihanat, teiltä saa voimia silloin kun itsellä meinaa paukut loppua kesken.

Ai niin ja ne kevään merkit! Saksassa oli vielä maa valkoisena, ja iltamyöhällä pakkasta. Mutta päivällä auringonpaisteessa sai huomata kevään olevan jo hyvää vauhtia matkalla.

Keväinen valoilmiö tunkeutui olohuoneeseen.