Sieluni rintsikat

Jo hieman kulunut, mutta aina yhtä relevantti lausahdus toteaa: Ystävät ovat kuin rintaliivit: tukevat ja lähellä sydäntä. Ja sitä ne totta vie ovat. Siksi toisinaan kannattaa hetken mielijohteesta vaikkapa lennähtää Saksaan viettämään aikaa ystävän kanssa.

Perjantaina hyppäsimme siis vaihtokaverin kanssa lentokoneeseen. Matkaseura oli itse menossa kevätlomaksi kotiin Saksan eteläiselle laidalle, ja tarjosi autokyytiä omaan viikonloppukohteeseeni. Olikin hauska huomata, että uusi kaveri on jo sen verran tuttu, että voimme hyvin viettää aikaa tunti toisensa perään niin lentokoneessa kuin autossakin ilman, että olo on vaivaantunut. Asiaa auttaa myös se, että matkan aluksi sain lahjuksena keksin. Oli kyse sitten siitä, että hänellä sattui laukussaan olemaan keksi, tai anteeksipyynnöstä, kun olin viikko takaperin vetänyt melonin sieraimeen eräästä huolimattomasta vitsistä – ei sillä väliä, läpi meni.

Yömyöhällä pääsin kuin pääsinkin perille. Matka kesti hieman odotettua pidempään, koska autobaanan tietyöt asettivat rajoituksia nopeudelle. Tosin pääsimme kyllä välillä myös testaamaan vuokra-Rellun kykyjä. 170km/h vauhdissa alettiin olla aika äärirajoilla, 150-160km/h meni vähemmällä väännöllä myös Rellulla.

Perillä odotti vanha ystävä. Välimatkasta huolimatta olemme tunteneet teineistä asti, ja yhä vaan päästessämme viettämään aikaa yhdessä, tuntuu kuin kilometrejä ei olisi koskaan ollutkaan. Tosiystävyys ei maantieteestä välitä.

Yöllistä bussikuvamateriaalia.

Viikonloppu sujui kaveriporukassa hengaillen. Isäntäväen kämpillä nukkui lisäkseni myös pari muuta ystävää, joihin sain ilon tutustua. Koko poppoo oli sen verran samanhenkistä, että tuntui kuin olisimme tunteet pidempäänkin. Ajanvietto oli vaivatonta ja rentoa.

Meneillään Fruit Ninja -taisto. Vannoin
treenaavani, ja palaavani vielä pelipöydän
ääreen näyttämään, mistä kana pissii.

Lauantai-iltana lähdimme kylille ja sain ilokseni vihdoin tavata lisää ihmisiä, joiden nimet olivat vilahdelleet tarinoissa. Oli mukavaa saada nimille kasvot, äänet, persoonallisuudet. Sunnuntaina pakkaa hämmennettiin vielä lisää, kun isännän syntymäpäiviä tuli brunssin äärelle juhlistamaan kymmenisen nauravaa kieltenopiskelijaa.

Brunssi valmiina, vain vieraat puuttuvat.

Koska seurue koostui yliopiston kieltenopiskelijoista, englanti sujui enkä jäänyt keskusteluiden ulkopuolelle. Paitsi silloin, kun joku ajatuksissaan aloitti jutun saksaksi. Siinä mietin, että ottaen huomioon nykyiset ystävyyssuhteet, olisi saksan opiskelu ranskan sijaan ollut kouluaikoina paljon hyödyllisempää.

Maanantaina palasin takaisin Irlantiin, joka toivotti minut tervetulleeksi tihkusateen ja sumun voimin. Siitäs sain, kun olin juuri Saksassa kehuskellut lisääntyneellä auringonpaisteella. Mutta eipä se sade edes haitannut. Niin paljon sai energiaa ja hyvää mieltä noista parista päivästä. Ja tässä reissun jälkimainingeissa olenkin nyt mietiskellyt, miten ihania ystäviä minulla tosiaan onkin siellä sun täällä. Eikä vähiten koti-Suomessa. Tällä viikolla on jo molempina päivinä Kusti polkenut minulle kirjeitä Suomesta. Kortit, herkullinen yrttitee ja suklaasydämet saavat liikuttumaan kyyneliin asti muistuttaessaan, miten onnekas olenkaan. Kiitos kaikki ihanat, teiltä saa voimia silloin kun itsellä meinaa paukut loppua kesken.

Ai niin ja ne kevään merkit! Saksassa oli vielä maa valkoisena, ja iltamyöhällä pakkasta. Mutta päivällä auringonpaisteessa sai huomata kevään olevan jo hyvää vauhtia matkalla.

Keväinen valoilmiö tunkeutui olohuoneeseen.