Walking on sunshine

Soluasunnosta tervehdys! Pari vuotta yksiössä asuneena vähän jännitin tätä kimppakämppään muuttoa, mutta tämähän on toistaiseksi sujunut hyvin! Isoa roolia onnistumisessa näyttelevät kylpyhuoneet, meillä on nimittäin kaikilla omat kylppärit huoneissamme. Kyllä se vaan helpottaa, kun ei tarvitse aamuisin jonottaa suihkuun. Keittiö ja oleskelutila ovat siis ainoita jaettuja tiloja (ja nekin yhtä samaa huonetta) ja sikäli kun olen aina kokenut keittiön sosiaaliseksi paikaksi, tämä ei tuota ongelmia. Toistaiseksi homma toimii. Jokainen siivoaa jälkensä ja toisinaan saattaa löytää oman kattilansa jo tiskattuna kuivaustelineestä, ennen kuin ehtii itse ottaa sientä käteen. Systeemi pelittää niin kauan, kun muistaa omalla vuorollaan suorittaa vastapalveluksen.

Kämppis #2 on asettunut taloksi ja häneen on vähän päässyt tutustumaan. Tämä parikymppinen ranskatar on hurmaava! Hän nauraa paljon, kovaäänisesti ja usein. Ja kun kysyttäessä kerroin ikäni, hänen ilmeensä olisi pitänyt saada videolle. Se oli niin peittelemättömän ällistynyt, että tunsin itseni vähintäänkin muinaisjäänteeksi. Vaikka en mä nyt NIIN vanha ole! Ja sitten keittiössä taas naurettiin. Mitään pidättelemättä, kovaan ääneen.

Keittiön ikkunasta pääsi ihailemaan sateenkaarta.

Torstaina oli englannin tasokokeen aika. Kokeen tarkoituksena oli yksinkertaisesti kartoittaa kunkin vaihto-opiskelijan lähtötaso, jotta jakaminen oikeisiin opiskeluryhmiin helpottuisi. En nähnyt koetta itselleni kovin olennaisena. Ensinnäkin väitän tuntevani oman tasoni jokseenkin hyvin – olen ollut näiden asioiden äärellä ennenkin, au pair -aikanani USA:ssa – ja toiseksi ensisijaisiin suunnitelmiini ei välttämättä kuulu englanninkurssit täällä, koska loistotarjontaa on muutenkin liiaksi. Kokeeseen kävi kuitenkin tieni, koska se tuntui olevan kaikille tulijoille pakollinen. Ja olihan se kivuton toimenpide. Hilasit itsesi torstai-iltapäivänä koululle, odottelit, lopulta teetä siemaillen klikkailit koneella monivalintakysymyksiin vastauksia (ja koitit keskittyä, vaikka oikeasti oli nälkä ja tahdoit kämpille ja oikeastaan ei kiinnostanut yhtään), poistuit luokasta ja kävelit takaisin. Koepäivän parasta antia olikin tutustuminen koulumatkaan (puolisen tuntia kävellen yhteen suuntaan, pyörällä taittunee vartissa, kun menopelin saa jostain haalittua) ja muiden vaihtareiden näkeminen. Yllätyksekseni huomasin, että täällä pikkukylässä on myös hämmentävä määrä suomalaisia vaihtareita – siis minun ja Saaran lisäksi.

Pienessä pubissa Suomi ja Alankomaat hyvin edustettuina.

Rankkaa koepäivää tasapainottamaan lähti vaihtariporukkaa illalla katsastamaan paikallista pubitarjontaa. Ja sitähän löytyy. Kylän koko huomioon ottaen täällä on jopa älytön määrä oluthanoja, mutta mehän olemmekin Irlannissa! Tällä kertaa tie vei paikkaan, jossa erään tytön uusi tuttu esiintyi kavereidensa kanssa. Yhtye veti covereita tunnetuista biiseistä, mutta kuulosti sen verran hyvältä, että omiakin biisejä soisi näiltä nuorilta löytyvän.

Olimme lähdössä monen monta kertaa kotiin nukkumaan, mutta aina piti kuunnella "vielä tää!" ja "apua tää vielä, on niin hyvä!" kunnes jossain kohtaa vihdoin uni voitti, ja katosimme ulos vesisateeseen.