Erävoitto: kokeet ohi!

Projektit alkoivat olla viikon alkupuolella jo kasassa, mutta vielä oli pari koetta ponnistettavana. Ja huhhahhei sentään sitä touhua! Maanantaina aamukoitos, jonka aiheena kulttuurien välinen kommunikaatio. Aihe oli aika helppo ja kurssin asiat olivat kokemuksen kautta jo jokseenkin itsestäänselvyyksiä. No worries!

Luulin homman olevan ihan stressitön pikku puristus, jonka ainoa kirpaisu olisi se, että koe oli aamuyhdeksältä. Pääni taisi olla eri mieltä, sillä uni karkasi pois ulottuvilta. Olen aina ollut stressivalvoja: jos jokin ahdistaa, ensinnä multa menee yöunet. Pahimmillaan olen valvonut viikon, pari putkeen nukkuen paria tuntia yö ja tuntenut hajoavani väsymykseen. Ja kas, sunnuntai-maanantai välisenä yönä tuijottelin kattoa. Tuijottelin seinää. Tuijottelin peitonreunaa. Uni ei tullut millään. Katsoin kelloa puoliltaöin. Uudestaan puoli yksi. Taas yhdeltä. Hetken pelasin kännykkäpeliä, ikään kuin huijatakseni itseäni että ei tässä unta edes yritetty. Kello oli kaksi. Kello puoli kolme. Kolmelta meni hermo ja nousin vuoteesta, siirryin epätoivoisen nukkumisyrityksen sijaan pakkaamaan tavaroita. Pakkasin, siivoilin. Touhusin niitä näitä. Uni ei ollut mailla halmeilla vaikka kuinka väsytti. Puoli neljä. Neljä. Takaisin vuoteeseen. Puoli viisi. Lisää aivotonta kännykkäpeliä. Viideltä katsoin kelloa viimeisen kerran ja sain unta huikeat kaksi tuntia ennen aamun herätystä.

Siltä pohjalta ensimmäiseen kokeeseen! Ja millaiseen tilaisuuteen sitä oikein tuli pää työnnettyä, huh! Kyseessä oli kurssikoe, ei siis mikään tutkinnon päättökoe. Ja tilaisuus oli kuin Suomen ylioppilaskirjoitukset, jopa suurempi härdelli! Kokeemme oli läheisellä urheilutalolla. Sinne saapuessa seinältä löytyi lista, josta saattoi tarkistaa oman ennalta määrätyn istumapaikan (D4). Salissa kaikki istuivat paikoilleen. Mukaan sai ottaa opiskelijakortin ja kynän. Vesipullo piti pitää lattialla, takit ja laukut jättää ulos. Tilaisuuden aluksi salin edessä opettaja luki mikrofoniin koetilanteen säännöt ja määräykset. Kokeen aikana jokaisessa rivissä käveli valvoja edes takaisin, kytäten ettei kukaan fuskaa. Salin ulkopuolella käytävillä partioi pari vartijaa. Jestas! Onneksi aihe oli tosiaan helpohko, joten hommasta jäi hyvä tuntuma, vaikka väsymyksen vuoksi huimasi ja oli huono olo, eikä kohdalle pysähtyvät valvojat auttaneet keskittymisessä tippaakaan.

Seuraavana yönä unen kanssa taas sama homma. Sain onneksi nukuttua jopa nelisen tuntia.  Sitten tuli tiistai. Koululla vierähti tovi jos toinen. Kotimatkalla palautin kevään uskollisen kumppanin, Herra Speedy O’Donnellin, ja olin jälleen pyörätön. Siinä kohtaa se iski ensimmäisen kerran tajuntaan: huomenna muutan pois. Hurja fiilis.

Iltapäivä meni siivotessa, Suomi-Latvia jääkiekko-ottelua katsoessa ja seuraavan päivän kokeeseen erätauoilla lukiessa. Illalla oli vielä tovi varattu kavereille: ohjelmassa oli hengausta ja suklaakakkua. Koerupeaman väsymys oli havaittavissa hysteerisestä naurusta: huonotkin vitsit olivat yhtäkkiä aivan hulvattomia.

Sitten piti palata kokeisiin luvun pariin. Paniikki alkoi puskea päälle, kun luin pari edellisten kurssikokeiden kysymystä ja tajusin etten osaisi vastata yhteenkään. Vedenkeitin pulputti kuppiin lisää kuumaa ja aivot raksuttivat tietoa haltuun aamukahteen saakka. Puoli kolmen jälkeen naapuriin tuli porukka baarista jatkoille. Varttia yli neljä pärähti palohälytys päälle. Ei ollut eka kerta – ja taas väärä hälytys. Sitä ujellusta kesti kuitenkin hyvät kymmenen minuuttia, joka kului avoimen ikkunan äärellä tarkastellen, tapahtuuko sisäpihalla jotain sellaista, minkä perusteella tällä kertaa olisi tosi kyseessä. Ei tapahtunut, joten takaisin petiin.

Aamulla Saara kolkutti ovea kahdeksalta ja yhteinen lukutuokio alkoi. Koe oli vasta kahdelta iltapäivällä, joten meillä oli kuusi tuntia tehokasta työaikaa jäljellä. Luimme, pänttäsimme, lausuimme musiikkituotannon kurssiin kuuluvia perusasioita ääneen (Mikä on dynaamisen mikrofonin toimintaperiaate? Mikä on ääniaallon pituus, jos soitettavan nuotin taajuus on 86Hz?) ja kohotimme toinen toisemme taistelumielialaa: Kyllä me tää selätetään ja kunnialla hoidetaan! Välillä hörpittiin kupista vähän voimajuomaa:

 Iltapäivällä kokeeseen. Ja mitä ihmettä! Siellä kysyttiin juuri niitä asioita jotka olimme viimeisen 12 tunnin aikana opetelleet! Miten voi olla niin hyvä tuuri?! Minua nauratti ääneen kun luin kysymyksiä paperista: luulen osaavani vastata kaikkiin! Ainakin jotain. Koska tuloksia saa vielä tovin odottaa, en tiedä osasinko oikeasti vai luulinko vain. Voihan olla, että oikeasti meni äänitystekniikoissa puurot ja vellit sekaisin, ja vastasin vääriin kysymyksiin. Mutta minä vastasin, enkä palauttanutkaan tyhjää paperia kuten ennakkoon pelkäsin! Hyvä minä, hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Kokeen jälkeen oli aika rypeä hyvässä viisauden illuusiossa eväiden voimin:

Onnittelimme Saaran kanssa toisiamme hyvästä rupeamasta ja totesimme, että tiimityöskentely oli voimaa: emme olisi kumpikaan saaneet hommaa haltuun tuossa ajassa noin hyvin yksin. Siispä vielä kerran kiitän Saaraa: hieno taistelu!

Minun päiväni lähti kokeen jälkeen ihan eri urille, kun isä oli jo matkalla Dublinista Traleehen ja huone alkoi olla pakattuna. Edessä olisi loppuviikko isä-tytär –matkailua Etelä-Irlannissa ja Sunnuntaina on suuntana Suomi. Mutta tästä kaikesta kerron, kun viikonloppu on vietetty. Palataan linjoille vielä muutaman kerran, ennen kuin tämä tarina saa päätöksensä!

Videobloggaus: Palautetta

Se kuningasidea videobloggauksesta poiki kaksiosaisen julkaisun. Tässä se toinen:

Videobloggaus: loppukirin keskellä

Tuossa taannoin kyselin, mistä tyypit tahtoisi vielä lukea. Muun muassa äitini toivoi postausta opinahjosta, ja jos äiti pyytää, niin sittenhän täytyy toimittaa. Koulupostausta olin pohtinut jo aiemmin, mutta meidän koulurakennus on vähän ankea – en keksinyt millä siitä saisi kivoja kuvia aikaan. Sitten tuli kuningasidea, jonka ensimmäinen osa tarjoillaan teille tässä ja nyt. Yhteisproggis rikoskumppanini Saaran kanssa: kurkistus loppukirin keskelle.

Pahoittelen kuvanlaatua. Bloggerin rajat tulivat vastaan ja pätkä piti pakata pieneksi.

Sellainen, irlantilainen

Sitä aina ulkomailla ennemmin tai myöhemmin päätyy pohtimaan paikallisia tapoja. Välillä huomaa ihan hassuissa tilanteissa, että joku tapa onkin itselle outo, tai joku oma tapa paikalliselle höpsö. Tässä pari huomiota Irlannista:

1. Tervehdys sinä tuntematon!

Nämä ystävälliset Irlantilaiset tervehtivät tuntemattomia. Eikä siinä mitään, että morjestellaan ruokakaupassa, mutta myös tuolla ulkoilureitillä kävelijät, pyöräilijät ja lenkkeilijät kaikki morottelevat toisilleen. Katsekontakti, ystävällinen hymy ja rehti "hello!" on ihan normaalia kohteliaisuutta. Ja se tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Iltasella se vastaantuleva ulkoileva mieshenkilö menettää Uhkaava Hyökkääjä -potentiaaliaan heti, kun on reilusti morjestettu ohitustilanteessa.

2. Ylitse, olkaa hyvät

Suojateitä ja tienylityspaikkoja on aika harvassa. Se voisi ärsyttää, jos sillä olisi jotain merkitystä, vaan kun oikeastaan tien voi loppupeleissä ylittää mistä vaan. Paikalliset autoilijat antavat tietä, myös tilanteissa joissa minun silmilläni kuski olisi ehtinyt kyllä hyvin ajaa tiehensä ennen kuin edes ehdin kadunreunaan asti.

3. Keskellä tietä

Jos autoilijat kävelijöitä väistääkin kuuliaisesti, niin kävelijät taas eivät muita paljon sitten varokaan. Tuolla kävelyteillä ja ulkoilureiteillä ihan surutta kävellään yksinään keskellä tietä ja seurueessa reteästi koko väylän leveydeltä. Ja kun sitä tullaan pyörällä vastaan, ei kukaan tee elettäkään siirtyäkseen vaikkapa parijonoon niin, että ohi mahtuisi sujuvasti. Ehei. Parhaassa tapauksessa yhtälössä on mukana vielä pari koiraa ja muutama alamittainen pikkuihminen, jotka säntäilevät sinne tänne. Välillä vaaditaan kymmeneen laskemista, ettei tule mulkaistua pahasti. Ei vaatisi isoja tekoja, että mahtuisimme reitille kivasti ihan jokainen.

4. Omatoimikoirat

Tämä on veikeä ilmiö, johon en ole muualla vielä törmännyt: Omatoimiset karvakuonot! Nämä nelijalkaiset ulkoiluttavat itse itsensä, välillä pareittain toinen toisiaan. Ensimmäisen kerran törmäsin moiseen matkalla kouluun, kun muutaman päivän tarkkailun jälkeen sain todeta, että koirakaksikko kiersi itsekseen aina saman korttelin. Kai niiden koti oli siellä korttelin uumenissa toisella puolella. Kaverukset jolkottelevat kuuliaisesti jalkakäytäviä pitkin korttelin ympäri, hoitavat tarpeensa nurmelle ja jatkavat matkaa ohikulkijoista välittämättä. Sittemmin näihin omatoimisiin lemmikeihin on törmännyt kaikkialla. Tuolla ne painelevat ulkoilureiteillä ja kortteleissa, niin määrätietoisesti, että niillä on selkeästi joku tietty lenkkireitti mitä ne kiertävät. Kauhean kätevää, jos omistajaa laiskottaa niin ettei jaksa itse lähteä koiran kanssa lenkille.

5. Oudot suomalaiset vaihtarit

Viime viikolla erään luennon päätteeksi paikallinen opiskelijakaveri tuli pyytämään, että saa ottaa kuvan minun ja vieressäni istuneen Saaran jaloista. Myöhemmin kuva päätyi mm. naamakirjaan. Selvisi, että miestä huvitti meidän villasukat ja pöydän alla jaloista otetut kumisaappaat. Myöhemmin samana päivänä äänitysstudiolla villiksissä hiihdellessäni, myös muut opiskelijatoverit kummastelivat tapaamme ottaa kumpparit pois jalasta. "Miksi ihmeessä?" kysyi eräs. Totesin, että sukkasillaan on mukavampaa, kumpparit on sisätiloissa aika kuumat. Ilmeistä päätellen nuo kurssikaverit pitävät meitä suomalaisia vaihtareita aika omituisina.

Se kyseinen valokuva. Tämä näky oli kuulemma
ensimmäisen opiskeluvuoden onnellisin.

6. Helman mitta

Mistä tietää tulleensa vanhaksi? Kun jaksaa viikosta toiseen kauhistella nuorison pukeutumista. Ja täällä sitä vasta onkin saanut kauhistella! Kyllähän minä jo viime kesänä Suomessa jokusen kerran pyöräytin silmiäni, kun jengillä oli päällä niin lyhyitä farkkushortseja, että pakarat näkyivät. Mun mielestä shortseissakin vaan pitäisi olla edes sen verran pituutta takapuolella, että kankut peittyisivät. Call me prude and old fashioned. Mutta täällä ollaan aivan eri sfääreissä, kun katsoo nuorten pukeutumista! Voi että miten olen tahtonut koota kuvareportaasia paikallisesta tyylistä! Mutta koska jossain määrin pelkään rääväsuisia teinejä, en ole uskaltanut ottaa kameraa kadulla esiin. Paikallisittain asiallinen mekon helmapituus on noin 20cm suomalaista helmaa lyhyempi. Takamus peitetään hädin tuskin ja 160cm tyttökin näyttää pitkäsääriseltä, kun jalat ovat esillä suunnilleen lonkasta asti. Mekko on muodikas, jos se on ihonmyötäinen (sopi se käyttäjän ruumiinrakenteelle tai ei), lyhyt ja hihaton. Kengissä on tietysti korkoa vähintään 15cm – korkkareilla kävelyn jalo taito on aivan toissijaista. Ja tätä näkyä ei suurin surminkaan sovi ulkosalla piilotella takin alle, vaikka mittari ehkä olisikin nollan alapuolella ja taivaalta vihmoisi räntää. Nämä nuoret naiset aiheuttavat minussa vieläkin ääneen tapahtuvaa kauhistelua. Ei pysty ymmärtämään! Puhumattakaan niistä 13-vuotiaista, jotka helmikuussa juoksivat kaduilla shortseissa ja napapaidoissa, sääret kananlihalla ja huulet sinisinä, samalla meidän porukassa kirottiin kun tumput olivat liian ohuet. "Voi tätä nykynuorisoa...."

Kirii, kirii!

Viime viikko oli aikamoinen! Ja tästä taitaa tulla samanlainen... Kouluhommien parissa on vietetty 12h/päivä, siirrelty videoklippejä aikajanalla, leikelty, kyhätty alkutekstejä, äänitetty radiokuunnelmaa. Vielä on edessä hienosäätöä filmin suhteen, kuunnelman editointia ja miksausta, graafista logo- sun muuta hommaa Illustratorilla ja Photoshopilla, sekä pari raporttia näiden projektien kulusta. Mutta kyllä tämä tästä puristetaan! Huolimatta siitä, että teknologia on inhaa ja toisinaan ohjelmien kanssa ei tahdo tulla toimeen sitten millään. Mutta yksi kerrallaan haltuun! Final Cut Pron perusteet alkaa olla takataskussa nyt, kun filmi on melkeinpä dvd:lle polttoa vaille valmis. Tällä hetkellä hampaidenkiristystä aiheuttaa ProTools, mutta eiköhän sekin selkiydy kun hetken hakkaa päätään seinään.

Pitkien päivien ja stressin vastapainoksi on täytynyt opetella taas nukkumaan säännölliset yöunet. Olenkin priorisoinut tässä projekteja kasatessani yöunet kaiken muun edelle. Näillä koulupäivillä se tarkoittaa tosin usein sitä, että kotiin iltayhdeksältä päästyäni, painelen aika lailla suoraa petiin. Mutta se kannattaa. Kohta on hommat hoidettu, työt palautettu ja sitten voi taas vähän höllätä. Ilman unta en vain pysty toimimaan, saatika tuijottamaan tietokoneen ruutua tarvittavia tuntimääriä.

Ja toisinaan sitä kyllä ehtii käydä ulkoilemassakin, kun sää sattuu suosimaan ja sisäilma jo pyörryttää. Viime lauantaina, kampuksen sulkeuduttua iltapäivällä, keväinen aurinko helli niin, että kyllä kelpasi polkea tuolla peltojen välissä hymy naamalla!

Peltoa, vuoria ja merta. Ja vieno lehmän..öh..tuoksu nenässä.

Paikallisittain tyypillistä, vehreää kivimuuria.

Merelle päästessä on syytä pitää katse tiessä, ettei mene parkkeeraus pitkäksi!

Vaihto alkaa olla jo loppusuoralla. Muutaman viikon päästä olen jo Suomessa! Nyt jos on mielessä jotain, mistä tahtoisit vielä lukea, niin kannattaa huudella tuonne kommentteihin. Vielä ehtii väsätä toivepostauksia tässä koulupuristuksen ohella.

Vielä kerran: Pohjois-Irlanti

Palataan vielä kertaalleen pääsiäisloman reissulle. Belfast siis oli hurmannut reissupoppoomme aurinkoisella olemuksellaan ja kävelykaduillaan, niinpä päätimme jäädä vielä ylimääräiseksi päiväksi. Ekstrapäivä kaupungissa oli aurinkoinen, kuten koko alkuviikko, eikä päätöstä tarvinnut katua hetkeäkään. Aamupäivästä lähdimme käymään Belfastin parlamenttitalolla. Pytingissä ei nykyään juurikaan politisoida, mutta olihan se komea, varsinkin ympäristöineen päivineen. Muistutti vähän meidän Eduskuntataloa, paitsi että oli vitivalkoinen, koooorkealla mäen päällä. Ympärillä oli puistoa vaikka muille jakaa. Muun muassa tällaisen vehreyden keskellä kävimme mieltä lepuuttamassa:

Matkalla keskustaan poikkesimme vielä kauniilla Queens Universityllä, jossa ihastelimme kampuksen päärakennusta ja kateellisina jupisimme, miksi oma koulurakennuksemme ei ole yhtä hieno.

Samasta puusta Harvardin, Yalen ja muiden kuuluisten kanssa.

Loppupäivän vietimme keskustassa, kukin omilla teillään. Aurinko jaksoi paistaa koko päivän ja oli mukavaa hengähtää ja tallustella pitkin katuja ilman sen kummempaa päämäärää. Itse kirjoittelin päiväkirjaa ja eksyin levykauppaan tekemään tarjousostoksia. Hupsista! Ja koska en ollut ainut levykauppaan eksynyt, oli meillä seuraavana päivänä rutkasti uutta musiikkia autossa soitettavaksi, kun matka jatkui ylemmäs pohjoiseen. Päätimme suunnata ylös kiemuraista rantatietä pitkin, ja onneksi, sillä meri oli tavattoman kaunis.

Irlanti ja Skotlanti kurottelevat kohti toisiaan.

Tien kavutessa korkeammalle, oli männäviikon
lumimyrskystä vielä merkkejä pelloilla.

Matkalla kohdalle osui tällaiset linnan jäänteet (kuvassa ihan vasemmassa reunassa), joita piti käydä tiiraamassa. Komealla paikalla on pytinki ollut: meri, näköalat Skotlantiin ja vieläpä ihan oma luola!

Ensimmäinen suunniteltu pysähdys oli Carrick-a-Reden narusilta, joka aiheutti jo etukäteen hieman perhosia vatsaan. Uskaltaisko siitä kipitellä yli? Heiluuko se paljon tuulessa? Alkaako hirvittää niin, että jää koko silta kokematta? Kyseinen narusilta on muuten aikoinaan kalastajien rakentama, kun parhaat kalapaikat olivat pikkusaarella, jonne silta vie. Ihan ensimmänen versio oli vain pari narua, joita pitkin kalastajat pääsivät saarelle. Sellaiselle meikäläistä ei olisi kyllä saanut, onneksi siis siltaa on sittemmin vähän muokattu!

Kävelymatka sillalle.

Siinä se nyt on, kuka uskaltaa yli ensin?

Ei heilunut yhtään! Oikein tukevan sillan ovat kalastajat kyhänneet!
© Saara Räty

Sillan jälkeen matka jatkui Giant's Causewaylle. Nämä hienot kivimuodostelmat nousevat merestä ja ovat todella hämmentävän näköisiä. Miten ne kaikki ovat tuon muotoisia? Kyllä luonto osaa kerta toisensa jälkeen olla hengästyttävän ihmeellinen!

Iloinen reissuporukkamme kaverikuvassa.

Mummun kutomat villasukat maailmalla.
©Saara Räty

Hieman kauempana rannasta
kivipylväät kutittelevat jo taivasta.

©Saara Räty

Giant's Causewayltä jatkoimme Londonderryyn, tuttavallisemmin Derryyn yöksi.

Paikanpäällä meitä odotti aivan ihana hostelli! Monia hostelleja olen nähnyt, mutta tämä meni kärkeen! Pieni mesta oli siisti ja kauniisti sisustettu, hyvin kodinomainen. Siellä olisi mieluusti viettänyt useammankin yön! Jos siis matkaat Derryyn (Lonelyplanetin Best in Travel 2013 -valinta) ja budjettisi tykkää hostellimajoituksesta, suosittelen lämpimästi Derry Independent Hostellin alaisuudessa toimivaa Dolce Vita -hostellia.

Kaupunkiin pääsimme kun ilta jo alkoi hämärtää. Siispä keskityimme illalla ruuanlaittoon ja pubielämään. Seuraavana aamuna nautimme aamiaisen ihanassa keittiössä ihan keskenämme, ennen kuin suuntasimme tutustumaan aurinkoiseen Derryyn. Tarjolla oli lisää poliittisia seinämaalauksia ja lisäksi komea keskiaikainen muuri. Derry on yksi harvoja kaupunkeja, jossa keskiaikainen kaupungin muuri on edelleen ehjänä.

Seinämaalausten tuolla puolen liehuivat Irlannin liput.

Aamupäivän kävely kaupungin muurilla.

Yksi muurin porteista, joista pääsee
sisäpuolelle vanhan kaupungin keskustaan.

Aamupäivän aikana huokailimme tuuriamme sään kanssa: koko viikon oli aurinko jaksanut paistaa päivästä toiseen! Tutustuttuamme hieman Derryyn, oli aika saattaa reissu päätökseen. Hyppäsimme autoon ja lähdimme ajelemaan kotia kohti. Viikko oli mitä loistavin, ja meillä oli auto täynnä iloista hymyä. Matkalla löysimme vielä hieman vahingossa hylätyn linnan erään metsän keskeltä. Meidän uteliaiden oli tietenkin pakko mennä juoksentelemaan metsään tutkimaan raunioita. Ja se olikin siistein päätös mitä reissulle voi kuvitella!

Kasvit olivat ottaneet linnavanhuksesta vallan.

Ei ole viherkasveista puutetta...

Olimme hieman liian uteliaita totellaksemme
piikkilanka-aitoja ja häätökylttejä... Sori äiti.

Lapset on terveitä kun ne leikkii. Kuka sanoi
että keppimiekkailumatseilla olis ikäraja?

Oodi ilolle!

Jatkamme vielä lomareissukertomuksia, mutta tähän väliin pieni päivitys täältä arjen keskeltä.

Tiedättekö sellaiset päivät, jotka alkavat tavallisen harmaina? Ehkä jokin (vaikkapa kaatumisuhan alla oleva kouluprojekti) saa aikaan ahdistusta ja sydämentykytystä. Paniikki meinaa hiipiä puseroon. Tuntuu, että alkaa upota vyötäröä myöten suohon eikä tiedä miten sieltä pääsee ylös. Ja sitten, aivan yht'äkkiä, asia kerrallaan alkaa naksahdella paikoilleen! Osaltaan vain kerrankin on hyvä tuuri. Osaltaan kiitos kuuluu ihanille, ystävällisille ihmisille, jotka tarjoavat apuaan kun sitä eniten tarvitset.

Tänään on sellainen päivä. Aurinko mollottaa taivaalta lämpimästi. Koko maailma tuntuu hymyilevän kanssasi. Ja mitä ihmettä: vielä maanantaina! Mieleni tekisi halata koko maailmaa! Voisin vaikka aloittaa näistä kavereista, jotka yllätin itseäni tuijottamasta taannoisella pyörälenkillä.

Muu. Lehmäkaverit kevätlaitumella.

Tällaiset hymyä täynnä olevat päivät ovat elintärkeitä täällä pakertamisen keskellä. Näiden voimalla jaksaa istua koululla lauantaisin editoimassa filmiä, miksaamassa radiokuunnelmaa ja rakentamassa logoja. Piti oikein ostaa termari, että saa teetä mukaan kun koulun kahvio ei viikonloppuisin ole auki. Tässä on nyt tiukkaa loppukirin tuntua ilmassa – enää pari viikkoa aikaa saada hommat pakettiin ennen koejakson alkua!

Viikonloppujen selviytymispaketti: termarillinen
kuumaa vettä ja valikoima Muumi-teetä.

Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että hommat kyllä lutviutuvat, ja valmista tulee sittenkin! Ja se on huojentava tunne se.

Vielä kun raivaa jostain tilaa aurinkoisina päivinä pyörälenkeille, on meininki aika lailla kohdallaan. Tämä jalan ketale ei anna minun vieläkään juosta, ei edes kävelylenkkejä juurikaan tehdä, mutta onneksi on tuo pyörä! Taidanpa nytkin lähteä polkemaan hetkeksi lehmälaitumien keskelle. Ja tänään jätän muuten takin kotiin – siellä on niin lämmin!