Kauhua monessa muodossa

Viime aikoina on sykkeet nousseet useammin kuin kerran – ihan silkasta pelosta. Ensimmäiset sydämentykytykset koin viime torstaina, kun lähdimme koululta pikkubussilla naapurikylään harrastamaan seinäkiipeilyä. Pikkasen meinasi puskea paniikki päälle, kun ekan kerran menin hölmöna katsomaan alas ylitettyäni seinän puolivälin. Ja uudestaan ihan ylhäällä. Voi hitto miten korkealla olin!

Alkupaniikkien jälkeen alkoi luotto köyteen ja valjaisiin löytyä, eikä ajatus putoamisesta ollut enää niin kauhistuttava. Sitten homma alkoikin olla aika hauskaa! Näitä reissuja koitetaan koulumme puolesta järjestää säännöllisesti, joten täytyy pyrkiä seinälle uudestaan tässä kevään aikana.

Seuraavan kerran pulssi huiteli epäterveellisissä lukemissa, kun lähdimme lauantaina kohti Corkin kaupunkia vuokra-autoilla. Meillä oli kahdeksan hengen poppoo ja kaksi kaaraa – voiton ainekset. Jännäksi homma meni, kun yhtälöön lisättiin irlantilaiset tiet. Paikallisia väyliä kun ei mitenkään ole voitu suunnitella kaksisuuntaiselle liikenteelle! Tuppaan pelkäämään muiden kyydissä muutenkin (yleensä olen itse kuskina) ja sitten vielä tiet on kapeita ja kiemuraisia niin, että jokaisen vastaantulevan auton kohdalla on aivan varma että nyt törmätään joko autoon tai toisella puolella tönöttävään kiviaitaan. Paniikkia ei yhtään helpota aivan järjettömät nopeusrajoitukset. Yksikään paikallinen ei varmasti ajanut niillä teillä yhtään alle sallitun, yleensä 80-100km/h. Mutta reissu oli kyllä taas Irlannin parasta antia, vaikka ensi kerralla ehkä varaankin apukuskin paikalle pullon punaviiniä, että selviydyn matkasta vähemmällä ahdistuksella. Tällä kertaa mukana ei ollut punkkua, mutta ensimmäinen kohde tarjosi rauhoittavat viskinaukut. Pysähdyimme nimittäin Jamesonin vanhalle tehtaalle.

Tätä kaaraa ihastellessa tuli mieleeni yksi rakas Veikko-poika.

Näissä tynnyreissä ei taida oikeasti olla mitään,
sillä viski valmistetaan nykyään naapuritontin modernissa tehtaassa.

Vanha viskitehdas oli hauska vierailukohde. Opastettu kierros oli sopivan lyhyt niin, että vihkiytymätönkin osallistuja jaksoi kiinnostua. Lopuksi tarjoiltiin vielä osalle mahdollisuus viskinmaistajaisiin, sekä kaikille vierailijoille drinkki. Jamesonilla terästettynä, tottakai!

Asiantuntijat siinä maistelevat ja vertailevat
irlantilaista, skotlantilaista ja amerikkalaista viskiä.
©Saara Räty

Uudesta viskiasiantuntijuudesta sai sertifikaatin.
Olen nyt virallinen Jamesonin viskinmaistaja!
©Saara Räty

Reissuporukan oli helppo hymyillä – jännä noin drinkit kädessä.

Jamesonin jälkeen suuntasimme sitten Corkin keskustaan. Ihmisiä kuhiseva kaupunki tarjoili meille parastaan, kun kevätaurinko lämmitti katuja ja toi hymyn huulille.

Katumusisoija ystävineen.

Ilta vietettiin kukin tahoillamme kaupungissa. Oma pikkuryhmämme piipahti paikallisessa kauppahallissa ja vietti pitkän tovin kirjakaupassa. Kun väsymys alkoi aiheuttaa ärtymystä, oli välikuoleman paikka, ennen kuin koko seurueemme suuntasi pubiin. Mummo ei tosin ollut ihan tappiin asti, vaan lähti muutaman muun reissaamisesta väsähtäneen kanssa ensimmäisessä porukassa hostellille ja unille. Jaksoi sitten taas seuraavana päivänä paremmin!

Tai jaksoi ja jaksoi, aamuäreyttähän ei tuo varotoimenpidekään poistanut. En ole varsinaisesti mikään aamuihminen... Mutta niin vain pääsimme liikkeelle, ja suuren teeannoksen jälkeen alkoi kiukkukin hälvetä. Siispä virkeänä kohti Corkin vanhaa vankilaa.

Aurinko jaksoi paistaa vielä sunnuntainakin. Vaikea kiukutella kun on näin kaunista!

Tulikohan oltua liian nyrpeää matkaseuraa..?

Vankilalta matka jatkui linnalle, joka oli ulkoapäin kaunis, mutta sisään ei olisi kannattanut vaivautua. Iso osa tiloista on muutettu avaruustutkimuskeskukseksi (tai ainakin jotain sinne päin) ja "kierroksen" tyrmät oli oikeasti yksi huone kellaritasossa, ja sitten käväistiin ulkona tornien juurella. Onneksi sisäänpääsymaksu ei ollut päätä huimaava.

Parempi meininki olikin viereisen torin markkinoilla, missä kävimme syömässä lounasta ennen kuin matka jatkui läpi peltojen.

Maaseudun jälkeen meitä tervehti kaunis, kauniimpi meri. Tänne olisin voinut jäädä ikuisuudeksi istumaan ja kuuntelemaan aaltojen lyöntejä kivikkoihin.

Auringon piilouduttua pilvien taa, jatkoimme kuitenkin matkaa ja aloimme vähitellen suunnata kotia kohti. Pimeistä, kapeista kiemurateistä huolimatta pääsimme ehjänä perille. Joskin väsymys oli niin älytön, ettei paremmasta väliä. Vaan olipahan reissu. Ja tuolla kielekkeillä merta tuijottaessani ja luonnon kauneutta ihmetellessäni olin tyytyväinen, etten ole vielä ostanut lentolippua kotiin.