Painostavaa hiljaisuutta

Parin päivän ihan normaali blogihiljaisuus (ei tämä ole mikään päivittäinen julkaisu!) on tuntunut kirjoittajan päässä aivan törkeän pitkältä. Aika kuluu hitaasti, kun miettii mitä blogiin kirjoittaisi, mistä sopii kirjoittaa ja miten sitten kirjoittaisi.

Olen tässä kuluneet viikot mietiskellyt, miksi oikeastaan olen täällä. Sen jälkeen kun opintosuunnitelma meni puihin, on täytynyt etsimällä etsiä motivaatiota tekemiseen. Ja hiljaista on ollut. Näen tarpeelliseksi hieman taustoittaa...

Lähdettyäni Amerikkaan, jäi toinen jalkani lentokentälle. Kun puolitoista vuotta myöhemmin tulin takaisin Suomeen, oli paikallaan pysyminen mahdotonta. Sinnittelin puoli vuotta, mielessä selkeä tavoite: tahdoin kouluun. Kun sitten pääsykoerutistuksen jälkeen ovi ei auennutkaan, oli selvää etten jää Suomeen. Eikä tarvinnut, sillä Au pair -paikka puolisuomalaisesta perheestä löytyi nopeasti, ja lentokone vei Välimeren rannalle Ranskaan. Syksy vierähti palmujen alla, kunnes marraskuussa toisissa pääsykokeissa kävi paremmin ja vuoden lopulla oli asetuttava taas Suomeen. Koulu alkoi Tammikuussa.

Sopeutuminen Suomeen oli sanalla sanoen vaikeaa. Mieli tahtoi reissuun, varpaat piirtelivät pulpetin alla karttoja ja oma paikka Suomen ympyröissä oli hakusessa. Ystävät olivat yhä olemassa, mutta rooli ystäväpiirissä väistämättä muuttunut pitkän poissaolon myötä. Arki oli muuttunut rysäyksellä aivan erilaiseksi siitä, mihin oli kahden vuoden aikana tottunut. Asiat eivät olleet erityisen huonosti, mutteivät hyvinkään. Kunnes jossain vaiheessa, noin puolentoista vuoden vääntelemisen jälkeen olo rauhoittui. Löysin taas oman paikkani, arki löysi oman rytminsä ja koti alkoi tuntua omalta kodilta. Suomi alkoi taas tuntua omalta maalta ja paikalta, mistä ei tarvitse karata seuraavalla lentokoneella pois.

Sitten tuli aika lähteä vaihtoon Irlantiin. Sitä voisi kysyä miksi edes hain, ja kysymys on ihan hyvä. Syy löytyy tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksesta. Olin aina tahtonut lähteä, enkä uskaltanut jättää väliin koska pelkäsin katuvani sitä vielä kahdenkymmenen vuoden päästä. Nyt on kuitenkin alkanut tuntua, että ehkä täällä vietetty kevät ei kuitenkaan ole onneni ja hyvinvointini edellytys. Olen kyseenalaistanut ratkaisuni lähteä Suomesta juuri, kun olin työllä ja tuskalla sinne vihdoin kotiutunut ja siellä oli ihan hyvä olla (lukuunottamatta jatkuvaa aikataulustressiä, mutta mä nyt vaan aina täytän kalenterini äärimmilleen, sillä ei ole mitään tekemistä maantieteellisten seikkojen kanssa).

Tässä nyt sitten hengittelen ja puntaroin tänne jäämisen ja kotiinlähdön välillä. Mietin, mitä tekisin Suomessa kevään – jokin suunnitelma on oltava, että tulee oltua hyödyksi – ja olisiko se luovuttamista. Luovuttamisen pelko on ollut läsnä paljon, ja keskusteltuani muutaman kanssamatkustajan kanssa, olen todennut sen olevan ennemmin kulttuuri- kuin kasvatusasia. Jonkin asian keskeyttäminen on suomalaiselle luovuttamista, ja luovuttaminen lähtökohtaisesti noloa. Sovitut hommat hoidetaan loppuun, vaikka olisikin epämiellyttävää, eikä suunnitelmaa muuteta lennosta ainakaan ilman vedenpitävää vaihtoehtoista plan B:tä.

Tällaisia ajatuksia on siis pyörinyt päässä, eikä mitään päätöksiä saa aikaan kun jahkailee ja miettii, mitä tahtoo tehdä ja toisaalta mikä on järkevää. Mennäkö tunteella vai järjellä? Mikä pelottaa eniten ja mikä vaihtoehto on vähiten huono ja miltä kantilta? Ja kun toisaalta. Ei täällä ole mitenkään erityisen huono olla. Täällä on ihania ihmisiä ja hämmentävän nopeasti muodostunut hyvä kaveriporukka. Yläkerran naapuri kokkaa ihania ruokia ja kutsuu syömään harva se päivä, viikonloppuisin keksitään porukalla aina jotain kivaa tekemistä ja koulun kahviossa naurattaa. Jos kaikki olisi ihan kuraa, olisi oikeastaan helppoa. Olisi helppoa pakata laukku ja lähteä lentokentälle.

Että sellaista. Seuraava kirjoitus lyhyemmin, vähemmän polveilevasti eikä toivottavasti näin vakavalla meiningillä. Nyt siirryn uimahallille ja nakkaan ajatukset altaaseen.