Kaunis, kylmä, karu – Inis Mór

Pääsiäisloman ensimmäisen reissun viimeisenä päivänä mutkana matkassa oli Aransaaret (vai Aran saaret, vai peräti Aran-saaret? Nopealla haulla vastaukset kirjoitusasusta olivat ristiriitaisia). Auton jätimme rannalle parkkiin ja lähdimme lautalla kohti saarista suurinta, Inis Mória. Aransaaret ovat iirinkielinen kolmen saaren ryhmä, joista Inis Mór on suurin. Matkalaisistamme Saara oli vieraillut saarella jo jokunen vuosi takaperin, ja kehui paikan vierailun arvoiseksi. Eikä kehunut turhaan, sillä saarihan näytti taas kerran, kuinka kaunis paikka Irlanti voikaan olla. Jäätävän kylmä tuuli se jatkoi puhaltamistaan, mutta muutoin päivä oli kaunis. Aurinko jaksoi paistaa, ja jos onnistui löytämään loputtomien kiviaitojen välistä tuulelta suojaisan paikan, saattoi jopa tuntea lähestyvän kesän. 

Inis Mór oli karu, kukkulainen saari, jonka reunalta oli sadan metrin pudotus suoraan Atlantin valtamereen. Maasto oli aikanaan aivan täynnä kiviä, mutta nyt niistä on rakennettu kiviaitoja, että saadaan laidunmaata ja tilaa viljelläkin, jos ei muuta niin jokunen pottu ruokapöytään. Eikä siellä kai paljoa voisi kasvaakaan, siellä kiven seassa, luonnon armoilla.

Siitä nostelemaan ja kaivamaan ylös – tulee hyvä aita!

Tilaa saarella ainakin riittää.

Lauttarannassa on useita pyörävuokraamoita, ja kesäisin saarta kannattaakin varmasti tutkia pyörän päältä! Tällä vierailulla kylmyys oli sitä luokkaa, ettei pyöräily tullut mieleenkään. Onneksi lauttarannasta kuitenkin lähti myös monta minibussia saarta kiertämään, joten mistään ei tarvinnut jäädä paitsi. Niinpä hyppäsimme bussiin ja lähdimme saarta ympäri. Oppaanamme oli paikallinen hupsuttelija-herra, joka puhui saletisti koko rahan (10€/hlö) edestä, ja kaupan päälle vähän ekstraakin. Tai puhui ja puhui, piti ainakin jotain ääntä jokseenkin koko reissun. Bussikierroksen lisäksi sai siis komediashown!

Lautat rantautuivat saaren suurimpaan kylään Cill Rónáiniin
(engl. Kilronan). Ja olihan siellä varmaan toistakymmentä taloa!
Ja kana. Tietysti. 

Turisti-infokin ja kaikkea!

Liikenneruuhka Inis Mórin tapaan.

Meillä kävi sikäli onnekkaasti, että näimme lehmien, aasien ja hevosten lisäksi myös saaren rannalla viihtyvät hylkimykset. Valitettavasti kännykkäkamerani (hyvin palvellut kunnon kamera ilmoitti taannoin lähtevänsä sairaseläkkeelle, täytynee hankkia uusi, kun budjetti antaa periksi) ei kyennyt rannalla hengaavia möykkyjä ikuistamaan. Voitte kuitenkin harjoittaa mielikuvitustanne ja nähdä otukset, kun kerron että tuolla tönön viereisellä rannalle ne möllöttivät.

Eikä ole mikään turha paikka tuo saari kuulkaa! Voin vain kuvitella kuinka siistiä olisi kesällä polkea vuokrapyörällä tähän kauniille valkohiekkaiselle rannalle, ja pulahtaa mereen uimaan.

Kuten aiemmin jo mainostin, oli saaren toisella laidalla myös huisit kalliot, joiden reunoilla uskaliaimmat reissulaiset istuskelivat ja toivoivat etteivät kengät tipahda jaloista mereen. Allekirjoittanut alkoi saada paikassa sellaisia sydämentykytyksiä ja muita paniikkioireita, että oli poistuttava seuralaisia nopeammin  takaisin kiviaitojen ja tasamaan keskelle. Yhden kuvan ehdin kuitenkin räpsäistä ennen kuin alkoi jalat täristä:

Reunan yli en tohtinut kurkata.

Kiviaitojen välistä takaisin turvaan.

Mitä muuta ihastelimme päivän aikana? Turvekattoisia taloja, kelttiläisiä ristejä ja eläinystäviä.

Tässä tönössä ei sentään kukaan enää asunut.

Koska bussillinen ihmisiä odotti minua, en voinut jäädä hengailemaan uuden ystäväni kanssa kovin pitkäksi aikaa. Päivän viimeinen lautta vei meidät takaisin satamaan ja pimeän turvin ajelimme kotiin omiin sänkyihin. Muutamaksi yöksi. Sitten olisi loman toisen reissun aika.

© Saara Räty